Tavarasuhteemme elää hämmentäviä vaiheita nyt Temun ja mysteeriboksien aikakaudella. Se, mistä syistä uutta tavaraa tulisi hankkia ja kuinka usein, on tuttu keskustelunaihe myös lapsiperheissä. Ilahduin siis kovasti, kun viime vuonna ilmestyi lastenrunoteos, jonka nimi Tavara-avaruus tuntuu lupailevan nokkelaa aiheen käsittelyä. Teoksen on kirjoittanut Anna Elina Isoaro, kuvittanut Mira Mallius ja kustantanut WSOY.
Lastenrunous on useimmiten hyväntuulista mielikuvituksen lentoa ja sanoilla leikittelyä, eikä perinteeseen jostain syystä kuulu arkielämän kysymyksiin pureutuminen. Lähdinkin kiinnostuksella tutkimaan, löytyisikö Tavara-avaruudesta käytännöllistä tai jopa syvällistä pohdintaa ihmisen ja tavaran suhteesta.
(Joku voisi kysyä, miten lastenrunossa ehtii ylipäänsä käsitellä mitään syvällisesti. Mutta jos se on aikuisten runolle mahdollista, miksei myös lasten?)
Olin jo ehtinyt lukea Tavara-avaruuden pari kertaa ja käydä siitä pitkät keskustelut parhaan ystäväni ja sitten lastenrunopiirini kanssa, kun silmiini osui maininta aikuisten runokokoelmasta, joka kuulosti aivan sen sukulaiselta! Kyseessä on Satu Erran kirja Tämä kaikki on liikaa (2024), jota Tammen sivuilla kuvataan näin:
Sohva kätkee sisuksiinsa edellisen ihmissuhteen rakkauden, varastolaatikko koko nuoruuden villin voiman. Satu Erran runot paljastavat, mikä valta meitä ympäröivillä esineillä on. Katso ympärille. Kymmenet esineet tuijottavat. Mitä ne kertovat sinusta, mitä sinä niistä?
Painoin välittömästi kirjaston varaa-nappia. Mikä mahtava tilaisuus selvittää, mitä sanottavaa näillä kahdella teoksella on samasta aiheesta! Voisivatko lasten ja aikuisten runokokoelma keskustella keskenään?
Tavara-avaruus-runokokoelman ensimmäinen runo
Tavarat ovat ihania, ilman ironiaa
Tavara-avaruus alkaa Oodilla esineille: Minä rakastan kamaa ja tavaraa! / Krääsää ja roinaa ja rihkamaa! julistaa iloinen, kruunupäinen lapsi sängyllä pomppien. Ympärillä leijuu tavaroita tummalla taustalla, kuin avaruudessa. Listataan erilaisia esineitä, ja runo jatkuu:
Tuontitavaraa, kotimaista!
Tarpeellista ja turhanlaista!Ihmiskäsien valmistamaa
monien sormien suukottamaa
kamaa tämä planeetta pursuaa.Olen tilpehöörimiljardööri:
taloni tavaraa tursuaa!
Aloitusruno kuvaa hyvin teoksen filosofiaa: tässä kirjassa saa iloita tavaroiden omistamisesta, mutta niiden tuottamisen todellisuus ja ongelmallisuus on läsnä samaan aikaan. Tasapaino on rakennettu hienovaraisesti.
Aikuinen lukija voisi olettaa Oodi esineille –runon ironiseksi. Kuvitus onkin tärkeässä roolissa kertomassa, että nyt ei olla aikuisen kyynisessä näkökulmassa, vaan tavaroita tarkastellaan lapsen avoimin mielin. Esineet ovat ystävällisen näköisiä ja herkullisen värisiä, lapsi pehmeine piirteineen suloinen. Liilaa, pinkkiä ja oranssia käytetään tehokeinoina läpi teoksen.
Arvostan kovasti tätä viattomuuden lähtökohtaa. Tavarathan ovat ihania, vaikka aikuisen tekee joskus mieli esittää muuta. Lapsi on aito eikä performoi, ainakaan ihan pienenä. Eikä ylikulutus ole millään muotoa lasten syytä.
Kirjan päähenkilön ikä ei ole aivan selvä. Liilatukkainen lapsi näyttää mittasuhteiltaan taaperolta ja käyttää pottaa. Hänen maailmaansa kuuluvat kuitenkin myös kännykkä ja pleikan pelaaminen. Hän vaikuttaa siis aika iättömältä, ja miksei lastenkirjassa niin voisi ollakin! Kustantamon suositusikäraja kirjalle on 5+.
Listarunosta haikuun
Tavara-avaruuden runot, joissa seikkailee lapsi, muodostavat kokoelman selkärangan ja aavistuksenomaisen juonen kaaren. Se sisältää monenlaisia puuhia ja päättyy iltaan. Joukkoon on ripoteltu muita runoja, jotka lähestyvät tavara-aihetta vaihtelevista näkökulmista.
Mukana on paljon perinteisen tyyppisiä mielikuvittelurunoja, joissa tavarat ovat hahmoja ja keskustelevat keskenään. Inhimillistetyt tavarat ovat lastenrunouden vakioaiheita, mutta tässä kontekstissa ne tuovat sympaattisella tavalla esiin, että esineillä on arvonsa ja jopa ”persoonansa”. Niitä ei kannata heittää noin vain pois. Kirpputorillakin ne ovat vähän allapäin, mutta löytävät lopulta kavereita ja uuden tarkoituksen.
Kodin tavaroita käsitellään yltäkylläisyyden näkökulmasta, joten on osuvaa, että myös runojen rakenteissa ja muodoissa on monipuolisuutta: löytyy listarunoja, vuoropuheluita, vuodenaika- numero- ja viikonpäiväruno, kansanloruista inspiroituneita modernisointeja ja yksi haikukin. Kieli on ihailtavan sujuvaa ja riimit ja rytmi tarkkoja. Teosta voisi hyvin käyttää kouluopetuksessa havainnollistamaan runouden monenlaisia keinoja (tosin potalla käyvä päähenkilö saattaa vieraannuttaa koululaisia).
Osa runoista ottaa suoraan kantaa nykymaailman meininkiin, kuten Seitsemän nettiriippuvaista veljestä ja vanhan korjaamista ja uudelleenkäyttöä ylistävä Vanhasta uutta (siinä suutari toteaa, että nykyajan laatu on / taatun tasalaaduton – koinsyömien repaleiden uusiokäyttö on helpompaa kuin halpatuotetun saappaan). Nämä runot ovat kokoelman osoittelevinta antia, mutta voin kuvitella, että ne olisivat loistavaa materiaalia opettajille, ehkä kokonaisuudesta irrotettuna.
“Ylikulutus on koko maapallomme tulevaisuutta uhkaava asia, josta pitää pystyä kertomaan myös lapsille. Olisi tuntunut vastuuttomalta kirjoittaa tavarasta vain harmittoman hulluttelevia runoja”, Anna Elina Isoaro kirjoittaa Kirja.fi:n blogissa. (Teksti valottaa myös kiinnostavasti kokoelman syntyä, kannattaa lukea!)
Ei nää oo muovailuvahakikkareita, vaan pokémonien kakkoja
Tavara-avaruudella on annettavaa myös aikuiselle. Riimeissä on yllättävyyttä, joka sai aikaan naurut, kuten runoissa Himoharrastajan viikko ja Fitness-lemmikki:
”Kaappiin hylättyä kahvakuulaa voisi käyttää koiran stunttina!”
(Kenties joku toinen voimaillessaan käyttää sylikoiraa punttina.)
Minua puhutteli myös vapaamittainen runo Siivouspäivänä, joka esittää vastakkainasettelun leikkivän lapsen ja siivousintoisen aikuisen välillä:
Ei tää oo kynänteroitusroskaa, vaan ponien kuivamuonaa.
Ei tää oo styroksimurskaa, vaan lunta bratzien hiihtokeskuksessa.
Koen runon nokkelana näpäytyksenä meille käpylehmiä romantisoiville aikuisille. Lapsen mielikuvitus kyllä keksii uusia leikkikaluja vaikka paperisilpusta, mutta aikuisella on tarve lajitella tavarat rojuun ja hyödyllisiin esineisiin. Kuvassa näkyy aikuisesta vain jalat, pölyhuiska ja harja: hän ei kumarru lapsen tasolle katsomaan kunnolla, mistä leikissä on kyse.
Lapsen vanhempia ei esiinny muissa runoissa, joten omaan sukupolveeni ei kohdistu enempää sivalluksia. Sen sijaan hahmokaartiin kuuluvat isovanhemmat, jotka tarjoavat lapselle kiireettömiä elämyksiä vastapainona tavarakeskeisyydelle. Sukupolvien välinen ero ei ole onneksi liian mustavalkoinen: myös mummin leivontapuuhissa ja vaarin puutarhahommissa tarvitaan monenlaista tavaraa.
Tavaraa ei siis missään nimessä demonisoida, vaan mummon perintöastioihin liittyy lämpöä ja juhlan tuntua. Myöskään kännykkä ja videopelit eivät ole runoissa pelkästään huonoja asioita. Runossa Vaarin kaalikarnevaalit vaari iloitsee puutarhan sadosta somessa:
Ja se vaari joka aarin tilkulla
viljeli viljalti kaaleja
leveili kaalibileillään
monilla sometileillään
– siis oli aivan hilkulla
ettei kaaleista tullut viraaleja!
Satu Erran kokoelma olikin muuta kuin kuvittelin
Mitä sitten aikuisten runokokoelma kertoo meille ihmisen tavarasuhteesta? Ei tarvinnut lukea montaa sivua Tämä kaikki on liikaa -teosta, kun tajusin, ettei se oikeastaan kerro tavaroista, vaan päähenkilön huolista ja epävarmuuksista tavaroiden kautta. Asunto esineineen on elämäntilanteen vertauskuva ja suhde tavaraan sisäisen maailman peili. Ei se mitään, sehän on vielä kiinnostavampaa!
Kokoelma asettuu ajallisesti yhden parisuhteen elinkaaren ympärille. Orastava suhde ja sen vaiheet hahmottuvat asuntoon saapuvien esineiden ja niiden asettelun kautta. Yksittäisiä esineitä ei kuitenkaan kuvailla, ja toisin kuin Tavara-avaruudessa, niihin ei juurikaan kohdistu tunteita, saati sitten intohimoa. Esineet ovat kuin hahmotonta materiaa, ja olennaisempaa on niiden ojossa pitämisen rituaali.
Suuremman roolin saavat tila, pinnat kuten tammilattia, kasat ja säilytysratkaisut, jotka tuovat turvaa ja lupailevat keinoja kaaoksen hallintaan. Kokoelman loppupuolella paperien järjestäminen toimii vertauskuvana pinnan alle painettujen asioiden kimppuun käymiselle.
Tunteet kuin sohva
Esineiden joukosta nousee esiin yksi: laadukas sohva, joka toistuu motiivina kokoelman halki. Alussa kerrotaan, kuinka sohvaan voi kadottaa kaikenlaisia asioita. Se on siis uhka. Sitten uusi seurustelukumppani kantaa kotiin laadukkaan sohvan, ja siinä on peräti hymyilevä kangaspinta, “sellainen ihan kaikista lempein” – liikuttava yksityiskohta, joita muuten kokoelmassa säästellään.
On hauskaa, että Erra on antanut sohvalle inhimillisiä piirteitä, sillä inhimillistetty sohva löytyy myös Tavara-avaruudesta! Siinä sohva alkaa riehua osoittaakseen kuntopyörälle, että “Olen ehkä massiivinen, mutten lainkaan passiivinen!” (hyvä esimerkki tasosta, jonka vain aikuinen bongaa, sillä lapselle ei ole ehkä yhtä selvää, että sohvaa pidetään laiskuuden symbolina).
Erran kokoelmassa sohvalla on muita merkityksiä. Painavan esineen kantaminen asuntoon kuvastaa päätöstä asettua asumaan yhteen, mutta sohva on myös jonkinlainen “virtahepo olohuoneessa”, sillä kumppanin terveyteen liittyy huoli (tulkitsen, että mielenterveyteen), joka kummittelee taustalla.
Kun parisuhteessa on seesteinen hetki ja laitteet on hankittu kuten Leevi & the Leavingsin laulussa konsanaan, elämä ei silti tunnu ihan vielä elämiseltä. Sitten kumppania koskeva huoli konkretisoituu, ja alkaa alamäki.
Eron mainingeissa runon puhuja toteaa: minun tunteeni painavat enemmän kuin laadukas sohva. Upea lause kertoo tunteiden raskaudesta, mutta voi olla myös voimauttava statement: minun tunteeni merkitsevät enemmän kuin huonekalu, jonka voi vain kantaa sisään tai ulos parisuhteen alkaessa ja päättyessä.
Kummastakin teoksesta löytyy sohva, jota kuvataan inhimillisin piirtein! Tällainen se on Tavara-avaruudessa.
Säkenöikö esine iloa?
Satu Erran kokoelmaan tuo huumoria Marie Kondon, järjestämisen ammattilaisen neuvova ääni. Konmari-aatteeseen kuuluisi esineiden heittäminen pois rankalla kädellä, mutta runojen puhuja tuppaa ajattelemaan tavaroistaan, että tätäkin voi vielä käyttää. Hän etsii niistä epätoivoisesti sitä säkenöintiä, jota Kondo kehottaa esineissä havainnoimaan. Se auttaisi niiden lajittelussa ja elämän järjestämisessä.
Tässä näen yhtymäkohdan Tavara-avaruuden runoon Siivouspäivänä, jossa kahdella hahmolla on niin ikään erilainen näkemys siitä, mikä joutaisi roskikseen ja millä on vielä käyttöä. (Ei tää oo paperisilppua, vaan sipsibuffetti petsien synttäreillä.)
Tavara-avaruudessa puutarhanhoito näyttäytyy vastapainona tavarakeskeisyydelle. Luonto pilkahtelee välillä esiin myös Satu Erran teoksessa, enemmän kokoelman loppupuolella. Se tuntuu edustavan alkukantaista tarkkailijaa tai voimaa runon puhujan oman pienen valkoseinäisen maailman ulkopuolella. Se kuvaa myös ehkä tolkun ääntä, johon huolten täyttämän mielen on vaikea saada yhteyttä:
Sisäisessä maailmassa pahvilaatikoiden alle kadotettu horisontti
Lopulta mänty katsoo, kun huolella kalustettu talo kaadetaan. Jäljelle jää ikävä menetettyä parisuhdetta ja siihen liittyneitä mahdollisuuksia kohtaan. Samalla mieli alkaa avautua raikkaammille tuulille:
ei mikään tyhjyys, ilmanvire
jonka tunsin ensin itsessäni ja vasta sitten
havaitsin liikkeen vaahteranlehdissä, oksistossa ja vasta sittenkuulin tärkeimmän sanani, ehkä.
Kun kuolemme, tavarat jäävät
Tämä kaikki on liikaa –teoksen lopussa esineet eivät ole enää vain järjesteltävää ja kurissa pidettävää materiaa, vaan saavat syvempiä merkityksiä: ne kantavat muistoja. Viimeinen runo kuuluu:
Rakennan tavaroista
sen mitä ei enää olenäillä esineillä minä
ymmärrän itseni.
Tavara-avaruus taas päättyy aika ilmeiseen ratkaisuun: lapsi, joka aiemmin sekosi lelukuvaston äärellä, keksii toivoa lahjaksi tavaran sijaan elämyksiä. Ajatus, joka tuntuu aikuiselle vähän hailakalta, voi kuitenkin olla lapsilukijalle uusi ja mullistava.
Runoon olisi tosin voinut koota enemmänkin sellaisia elämyslahjoja, joita lukijan olisi helppo itse innostua toivomaan. Villasukkien parsimista / murheenkryynien karsimista ei ehkä vielä riitä houkuttelevaksi vaihtoehdoksi uudelle lelulle.
Päätösrunon kuvituksessa ollaan kotoisasti vilteistä tehdyssä majassa, ja mukana on ensimmäistä kertaa toinen lapsi, kaveri. Lämmintä toiveikkuutta tarvitaan, sillä päätösrunoa edeltää lähes kohtalokas runo, joka on nimetty samoin kuin kokoelma: Tavara-avaruus. Se kertoo tavaroiden globaalista liikkumisesta ja tarjoaa vielä uuden merkityksen kokoelman nimelle:
Avaruuden tavaraa kutsutaan avaruusromuksi.
Ja vielä silloin kun olemme palanneet takaisin maan tomuksi
jää jälkeemme maatumattomat kuoret
– tavararöykkiöt, tavaravuoret.
Tavara-avaruuden viimeisen runon kuvituksessa on lämmin tunnelma.
Tämä kaikki on liikaa ei laajene suremaan maailman hukkumista tavaraan tai tavarantuotannon ja -kuljetuksen vaikutuksia ympäristöön. Runon puhuja vaikuttaa kyllä ihmiseltä, joka herkästi ahdistuisi näistäkin asioista, mutta kokoelma keskittyy elämänhallintaan, ja rajaus on toimiva.
Tällä kertaa siis lastenkirjan näkökulma on yllättäen yhteiskunnallisempi kuin aikuisten! Tai ehkä kyse on sittenkin siitä, ettei aikuisten kirjassa tarvitse todeta niin ilmiselvästi, että yhden ihmisen tarina heijastaa myös laajempaa ilmiötä: kanavoimme monenlaisia vaikeita tunteita tavaroiden managerointiin, ja konkreettisia esineitä on helpompi ajatella kuin vaikkapa parisuhteeseen kohdistuvia toiveita ja pelkoja.
Teoksille on yhteistä se, että kumpikin katsoo asioita sellaisten kuluttajien silmin, jolla ei ole puutetta tavarasta. Kateus muiden tavaroista ei ole läsnä. Viime vuosina on ilmestynyt myös lastenkirjoja tilanteesta, jossa omalla perheellä ei ole varaa ostaa lapsen haluamaa asiaa. Tällaisia ovat Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen kirja Huolisyöppö ja Maria Viljan Ilmapallokivi. Tavara-avaruuden tekijöiltä ilmestyy myös elokuussa uusi kirja Miljoonan tähden hotelli, jossa lapsiperheiden eriarvoistuminen näkyy kateutena kaverin lomamatkaa kohtaan. Odotan sitä innolla!
