
Kirjoilla on tärkeä paikka arjessani, mutta nyt se on useamman kuukauden ajan ammottanut enimmäkseen tyhjänä. Lukeminen on ollut minulle monestakin syystä takkuista, ja varsinkin alkukesä on aina aivoilleni sellainen nollaamisen paikka, ettei ole voimia pinnistää sisään uuden kirjan maailmaan. Se on harmi, sillä juuri kesällä olisi aikaa uppoutua lukemaan ja tarvetta levolliselle tekemiselle!
Tässä onkin ollut pähkinä purtavaksi. Helpointa olisi lukea jotakin kevyttä, mutten syty perinteisistä aivot narikkaan -genreistä, kuten dekkareista ja feelgoodista. Kaipaan kiinnostavaa maailmaa, syvyyttä, vetävää juonta ja elävän tuntuisia hahmoja, mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kärvistellä läpi sitä pohjustusta, joka tarvitaan, ennen kuin pääsen käsiksi punaiseen lankaan. Suosikkigenreissäni scifissä ja fantasiassa alkuhämmennys kestää vieläpä helposti kirjan puoliväliin.
Ennen kaikkea ikävöin lukemista olotilana: kun loikoilen rauhassa sohvalla, on hiljaista ja huomioni on täysin kirjassa. Ja sitä tunnetta, kun kirja antaa oivalluksen, liittyi se sitten sisältöön tai tapaan, jolla kirjailija sanoittaa asiat. Substackin tai lehtien selailu ei tuota aivoille samanlaista virkistymistä.
Sitten luin painetusta lehdestä nuortenkirja-analyysia.
Kun ei jaksa lukea kirjoja, voi aina lukea kirjoista. Siispä lueskelin Lastenkirjainstituutin julkaisemaa Onnimanni-lehteä, ihan fyysisenä lehtenä. Se on lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneelle aikuiselle varsinainen kultakimpale! Lehti esittelee ja analysoi tuoreita kirjoja ja haastattelee tekijöitä. Toimittajina on kriitikoiden ja kirjailijoiden lisäksi kirjallisuuden tutkijoita, jotka hahmottavat kirjallisuuden trendejä ja virtauksia pidemmältä aikaväliltä.
Olen oppinut lehdestä aivan valtavasti ja saanut myös uusia työkaluja kirjoittamiseen. Onnimanni on myös siitä mainio, että sen kautta saa hyvän yleiskatsauksen siihen, millaisia kirjoja juuri nyt julkaistaan, mutta esiin nousevat aivan muut teokset kuin vaikkapa kirjakaupassa. Kaupan hyllyt täyttyvät siitä, mikä on ennestään suurelle yleisölle tuttua ja myy paljon, kun taas Onnimannin fokus on aiheeltaan merkittävissä, kiinnostavasti toteutetuissa tai jotakin uutta virtausta edustavissa kirjoissa. (Ero valikoimassa on shokeeraava.)
Nyt lukemassani numerossa esiteltiin mm. nuorille suunnattuja novellikokoelmia äidinkielenopettajan näkökulmasta. Novellit ovat tietysti hyvää materiaalia äikäntunnille, koska sellaisen ehtii lukea tunnin aikana ja vielä jää aikaa keskustelulle. Kirjailijana oli hyödyllistä tietää, millaisia ominaisuuksia opettaja arvostaa novellissa ja mikä taas tekee siitä vaikean hyödyntää opetuksessa.
Artikkeli herätti kiinnostuksen nähdä, kuinka kirjailijat ovat rakentaneet muutaman sivun mittaisista tarinoista kiinnostavia ja monitasoisia – sellaisia, joissa riittää aineksia pohdintaan riippumatta siitä, millainen on oppilaan suhde kirjoihin ja lukemiseen. Siispä suuntasin seuraavalla kirjastovierailullani nuortenkirjahyllylle ja etsin käsiini yhden lehdessä mainituista teoksista, Terhi Rannelan kokoelman Yöuinti ja muita novelleja.
Miksi kukaan lukisi novelleja?
Novellit, joita olen joutunut koulussa ja kirjoituskursseilla analysoimaan, ovat useimmiten olleet klassikkoja vuosikymmenten takaa. Monet olivat kyllä vaikuttavia, ja traagisimmat muistan vieläkin. Mutta lukeeko kukaan novelleja vapaa-ajallaan? Miksi lukisi? Eihän henkilöitä ehdi oppia tuntemaan kunnolla, ja tarina loppuu kesken juuri, kun siihen alkaa päästä sisään.
Nyt yhtäkkiä olenkin aivan fiiliksissä tekstilajista, jossa henkilöihin ei ole pakko tutustua perusteellisesti ennen kuin tarina voi käynnistyä! Taitava kirjailija osaa tehdä hahmoista muutamalla sanalla elävän tuntuisia, eikä novellissa päähenkilön edes tarvitse olla tarinan keskiössä: joskus hän on vain kokija, joka todistaa jotakin kiinnostavaa tapahtumaa.
Terhi Rannelan nuortennovelleissa vilahtelee raskaita aiheita, mutta niitä käsitellään mässäilemättä ja herkempiä äikänoppilaita kunnioittaen. Kun muoto on lyhyt, ei tarvitse myöskään jännittää liian pitkään, miten tiukka tilanne ratkeaa. Ja jos yhdessä novellissa ollaan kotinsa menettäneen narkkariäidin tyttären saappaissa, seuraavassa bongaillaan lintuja leppoisan eläkeläismiehen seurassa. Novellikokoelmaan mahtuu mukaan erilaisia tunteita sopivina annoksina. On virkistävää yllättyä yhä uudestaan siitä, millaisessa ympäristössä ja kenen kanssa seuraavaksi seikkaillaan!
Kesäaivoni eivät siis vaadikaan kevyitä aiheita ja ennalta-arvattavia tarinoita, vaan kevyempää muotoa ja sopivasti yllätyksiä. Lyhyt teksti ei toki ole automaattisesti kevyt (sen tajusin jo yläasteella, kun opettaja luetti meillä novellin, jossa lapset päätyivät leikissä hirttämään kissan). Mutta novellikokoelma vaikuttaa täydelliseltä tavalta saada tarinoita, jossa on ajateltavaa ilman tippaakaan tyhjäkäyntiä.
Kelpo jämämateriaalia?
Toinen syy siihen, etteivät novellit ole kiinnostaneet minua, liittyy taustaani kirjoittajana. Kirjailijaksi haluavia neuvotaan yleensä harjoittelemaan novellien parissa ennen isompaan kokonaisuuteen ryhtymistä. Niitä rustaillaan jokaisella kirjoituskurssilla, ja aiheet vedetään usein hihasta sen pidempään harkitsematta. Olen siksi mieltänyt novellit kirjoitusharjoituksina: sivutuotteena syntyneinä katkelmina, joista ei koskaan tullut romaania.
Joskus kirjailija testaa novellin avulla, kuinka mielessä pyörivä aihe lähtee kantamaan. Ehkä lopputulos on, että teksti jää novelliksi, vaikka toiveena oli saada aineksia kokonaiseen romaaniin. Nyt aloin pyöritellä ajatusta siitä, mikä saa kirjailijan valitsemaan novellimuodon tarkoituksella – siis taiteellisista syistä, eikä siksi, että sellainen on tilattu äikänkirjaa varten tai koska kärsivällisyys tai aika eivät riitä romaanin työstämiseen.
Ehkä jokin idea pääsee parhaiten oikeuksiinsa juuri lyhyessä muodossa? Onko kirjailijoita, joiden oma kirjoittajanääni ja luontainen tyyli vain kukkivat parhaimmin novellissa? Palveleeko novellin kirjoittaminen jonkun elämässä samaa tarkoitusta kuin minulla niiden lukeminen, eli herättelee rasittuneita aivoja lempeästi? Pitäisikö minunkin pitkästä aikaa kirjoittaa novelli ja katsoa, mitä tapahtuu?
En väitä, että hyvän novellin kirjoittaminen on helppoa. Se vaatii kiteyttämisen taitoa ja tarkkaa harkintaa siinä, millaisista kohtauksista tarinan rakentaa. Myös aiheessa täytyy olla jokin juju: jos novelli kuvaa pelkästään kahden ihmisen satunnaisen kohtaamisen ilman sen kummempaa kantavaa ideaa, siihen jää juurikin kirjoitusharjoituksen maku. Novellin pitäisi jotenkin yllättää tai ilahduttaa, jotta se palkitsisi lukijan.

Aivot tarvitsevat taidetta
Rannelan kokoelman luettuani muistin, että minulla on omassa hyllyssänikin pari korkkaamatonta novellikokoelmaa. Ostin kerran matkamuistoksi divarista kirjan Just Between Us (2013), jossa australialaiset naiskirjailijat tutkivat naisten välistä ystävyyttä. Siinä on sekaisin fiktiivisiä novelleja ja kirjailijoiden omia kokemuksia erikoisista tai raskaista ystävyyksistä. Ryhdyin nyt lukemaan sitä, ja totesin jo parin omaelämänkerrallisen tekstin jälkeen, että tämähän on kuin Substackia lukisi. (Suomisubstackista löytyy vieläpä ystävyyttä käsittelevä uutiskirje, jota julkaisee useampi kirjoittaja yhdessä.)
Tajusin myös entistä kirkkaammin, miksi minun pitäisi lukea enemmän novelleja ja vähemmän blogeja, vaikka niissä hyvää sisältöä onkin. Taide tekee aivoille hyvää! Tiesin sen toki jo ennestään, mutta nyt koin sen oikein tuntuvasti. (Oivallus sai minut myös raahautumaan taidemuseoon. Näyttely ei ehkä ollut minulle se kaikkein osuvin, mutta ainakin siellä oli viileää!)
Just Between Usin tositarinat menneistä, usein kipeällä tavalla päättyneistä ystävyyksistä olivat samalla tavalla kiinnostavia kuin vieraan kirjoittajan blogiteksti, jolla on vetävä otsikko: Niitä ahmii monta putkeen, mutta seuraavana päivänä suurin osa on jo pyyhkiytynyt mielestä. On vaikea muistaa, mistä luinkaan jonkin pienen oivalluksen. Kirjoitukset sekoittuvat toisiinsa varsinkin, jos ne liikkuvat samoissa aihepiireissä. Omakohtaisissa teksteissä oli myös samantapainen kirjoitustyyli, ja siksikin ne tuntuivat kirjan loppua kohden jo nähdyiltä.
Kun kirjassa osui kohdalle novelli, lukukokemus oli yllättävän erilainen. Ne olivat taitavasti rakennettuja ja riipiviä. Välillä oli pakko palata edelliselle sivulle, kun tajusin ne pienet vihjeet, jotka ovat koko ajan johdatelleet ovelasti kohti merkittävää käännettä tai paljastusta. Henkilöihin tutustui rivien välissä ja tapahtumien lomassa, kun taas suurin osa tosielämän teksteistä kuvaili ihmisiä ja heidän taustojaan suorasanaisesti. Kesäaivoille tekee niin hyvää oivaltaa asioita itse tekstin lomasta sen sijaan, että ne tarjoillaan valmiiksi pureskeltuina!
Taitavimmat kirjailijat osaavat toki tehdä tosiasioistakin taidetta. Mutta muiston pohjalta kirjoittaessa on vähemmän pelimerkkejä joilla kikkailla, siis jos haluaa pysyä suunnilleen totuudessa. (Autofiktiossa kaunokirjallisuuden keinoja voi toki hyödyntää vapaammin.)
Sen pitää olla kansissa
Aloin kehitellä ideaa. Voisiko blogi koostua novelleista, joita eri ihmiset kirjoittavat samasta aiheesta? Torppasin idean saman tien. Kyllähän netistä löytyy kaunokirjallisia tekstejä, mutta tuleeko tuntemattoman ihmisen nettinovelleja luettua? Fanifiktio on poikkeus, se on niin tarkkaan lukijakunnalleen räätälöityä eikä sitä löydy painettuna.
Yksi olennainen asia, joka erottaa kirjoitelman kirjallisuudesta, on kustannustoimitus. Kun ostan tai lainaan kirjan, oletan, että sen sisältö on asiantuntijan valikoimaa ja palautteen pohjalta editoitua. Minä muokkaan Substack-tekstejäni sataan kertaan ennen julkaisua, mutta kustannustoimittajan kanssa työskentely on ihan oma juttunsa. Ulkopuolisen näkemys auttaa hahmottamaan kehityskohteet, joita ei itse huomaisi, ja ammattilaisen auktoriteetti luo painetta viilata tekstiä vielä pidemmälle kuin mihin oma tarmo olisi riittänyt.
En ajattele, että vain perinteisellä tavalla julkaistu teksti on hyvä ja arvokas. Mutta kun jokin on kansissa, oli se sitten kustantamon julkaisema tai omakustanne, lukijan on helpompi ajatella, että tämä teksti on nyt mietitty huolella ja viilattu loppuun saakka. Nettikirjoituskin voi olla, mutta mistä sen erottaa ennen klikkaamista, jos se on miljoonan tajunnanvirtana kirjoitetun joukossa?
Kokoelmamuodossa on myös viehätyksensä. Juuri nuo tekstit on valikoitu samojen kansien sisään. Just Between Usin tekstejä yhdistää aihe, Yöuinnissa edellisen novellin sivuhenkilö saattaa olla seuraavan päähenkilö, mistä seuraa hauska ketju. Luin joskus Tuija Lehtisen nuorille suunnatun, samalla idealla rakennetun kokoelman Pesää!, jonka tarinoissa toistuivat pesä-sanan erilaiset merkitykset (kirja oli sympaattinen, mutta huumori juuri niin kiusaannuttavaa kuin nimi lupailee).
Ehkä en haluakaan kirjoittaa novelleja, vaan olla se tyyppi, joka kehittelee idean novellikokoelmaan, tilaa tekstit ja toimittaa sen!
Haluan myös lukea lisää novelleja. Kirjahyllyssäni odottaa Tove Janssonin kootut novellit, jonka lainasin joskus isältäni mutta se on jäänyt lukematta. Sieltä löytyy myös (luettuna) YA-kirjailija Rainbow Rowellin ihana fantasiaa ja realismia sekoittava kokoelma Shattered Showers. Törmäsin siihen aikoinaan tuoreeltaan kirjakaupassa, ja ostin sen, koska olin niin iloinen nähdessäni kerrankin englanninkielisen YA-kirjan kovakantisena (myös kirjailija oli ennestään suosikkejani).
En tiedä avasivatko novellit lukusuoneni, vai tekikö kesäloma vain tehtävänsä, mutta nyt heinäkuun lopulla lukeminen on ollut taas helpompaa. Löysin jopa itseni tilaamasta nettidivarista luettavaa mökkimme lähimpään pakettiautomaattiin, kun en ollut tajunnut pakata mukaan tarpeeksi kirjoja!












