Jokainen kirjoittaja tietää pohdinnan: valitsisiko näkökulmaksi minä- vai hän-muodon? Persoonamuodolla on yllättävän suuri vaikutus tekstiin ja kirjoitusprosessiin. Minä tuo intiimiyttä ja mahdollistaa vaivattoman puheenomaisuuden. Sen kun vaan kirjoittelee menemään (ja editoidessa huomaa suoltaneensa paikallaan junnaavaa tajunnanvirtaa). Hän taas antaa keinon tarkastella isompaa kuvaa. Huhu tosin väittää, etteivät nuoret enää osaa lukea hän-muotoista proosaa.
Entä sitten me tai sinä? Näillä persoonamuodoilla on vakiintuneet käyttökohteet, joista ne harvoin murtautuvat uusiin paikkoihin. Olen kuitenkin törmännyt muutamaan kirjaan, joissa niillä on saatu aikaan jotain yllättävää! Viimeisin oli Kaija Rantakarin runokokoelma Hovi (WSOY 2026), jonka runoista suurin osa on me-muodossa.
Viime tekstissäni oli hauskaa vertailla aikuisille ja lapsille suunnattua kirjaa, ja suunnittelin tekeväni niin nytkin. Hovissa riitti kuitenkin niin paljon kiinnostavia ulottuvuuksia, että postauksesta oli vaarassa tulla tosi pitkä. Siispä keskityn tällä kertaa vain tutkimaan sitä, ja palaan ehkä myöhemmin persoonamuotoihin lastenkirjanäkökulmasta!
Tätä ei tekoäly ikinä keksisi
Hovin päällimmäisenä aiheena on endometrioosi, kivulias sairaus, jonka oireita ei yleensä oteta vakavasti terveydenhuollossa, ja hoitoon pääsy on vaikeaa. Sairastan sitä itsekin, joten kirja tuntui todelliselta lahjalta tähän tilanteeseen.
Tarttumapintaa löytyy myös muille kroonisen kivun kanssa eläville tai olosuhteiden pakosta sängynpohjalla aikaa viettävälle. Unettomuuttakin kuvataan tuntuvasti. Osa runoista on rytmiltään osuvan torkahtelevia, kuin unen ja valveen rajamailla häilyvän ihmisen ajatus.
Kirja tarkastelee kivun värittämää arkea yhden ihmisen näkökulmasta. Ja tosiaan: runojen puhujan ajatukset on silti kirjoitettu me-muotoon.
Helsingin Sanomat julkaisi taannoin todella, todella typerän kolumnin, jossa väitettiin, että tekoälyn käytöstä pidättäytyvät kirjailijat varastavat yleisöltä entistä paremmat teokset. Olin juuri lukenut Hovin loppuun, ja ensimmäinen ajatukseni oli: en voi ikimaailmassa kuvitella ChatGPT:tä ehdottamassa, että kokeilepa muuttaa minä-muotoinen runoteoksesi me-muotoon.
Me-muoto minän tilalla ei käy järkeen. Se ei kuulu niihin keskimääräisiin tapoihin asetella sanoja peräkkäin, joiden ennustamiseen isot kielimallit on koulutettu. Sykähdyttävä taide syntyykin kaikesta muusta paitsi keskivertoratkaisuista. Aluksi yllättävässä muodossa oli totuttelua, mutta teoksen maailmaan päästyäni olin aivan liikuttunut tuon pienen sanan voimasta. Se tuo runoihin moniulotteisuutta, jonka kaikkia vivahteita en varmasti edes huomannut.
(Sivumennen sanoen: Kuinka joku kehtaa väittää, että kirjailijat olisivat yleisölle velkaa entistä parempia teoksia? Ja miten huonoja kirjoja kolumnisti oikein lukee, kun ne olisivat parannettavissa tekoälyn avulla?)
Sietämätön tilanne vaatii me-muotoa
Mikä Hovin me-muodossa sitten on uutta? Onhan runoja kirjoitettu monikon ensimmäisessä persoonassa ennenkin: se on luontevin muoto, kun runon puhuja kuvaa omaa porukkaansa tai parisuhdettaan. Kirjoitin itsekin aapiseen paljon me-muotoisia lauluja, joilla rakennetaan yhteishenkeä: ”Me ollaan koululaisia / ja mahtava on porukka!” (Joskus tuntui melkein huijaamiselta asettua lapsen näkökulmaan yhdeksi me-porukan jäseneksi. How do you do, fellow kids?)
Hovi-teoksen me-sanaan ei kuitenkaan lukeudu aina puhujan lisäksi muita ihmisiä:
me, Kuningatar E, modernin lääketieteen armosta
huudamme kipuamme hieman vaimeammin
Kyseessä ei ole jakautunut persoonallisuus, vaikka tässäkin psyyke etsii selviytymiskeinoja sietämättömässä tilanteessa elämiseen. Hovin päähenkilölle me-muoto on valinta, jota hän selittää muutamaankin otteeseen. Sivujen 16 ja 17 runot kuvaavat koskettavasti sitä, kuinka ystävä, Kreivitär S auttaa lohduttomassa tilanteessa vaihtamaan näkökulman minusta meihin:
sanon me, että olisimme tässä enemmän yhdessä
(katkelma sivulta 16)
sanomme me ja astumme leikin jalustalle
jolta yllämme lähes kiinni elämään
(katkelma sivulta 17)
Teoksen loppupuolella me-muodolle löytyy vielä uusi merkitys:
yksityinen audienssi minulle
sanomme me, jotta muistaisimme että on muitakin
joita varten olla
Itseään voi kunnioittaa meitittelemällä
Teoksen nimi juontuu runossa mainitusta leikistä: päähenkilö puhuu luonansa vierailevasta ystävien, rakastajien ja tunnelman synkistäjien joukosta hovina ja itsestään kuningattarena. Voi kuulostaa narsistiselta, mutta teoksen äärellä on selvää, että se on kaikkea muuta. Kuningatar E ei käyttäydy ystäviään kohtaan vaativasti, vaan ihmissuhteissa on molemminpuolista huolenpitoa.
Hän viettää paljon aikaa unen ja valveen rajamailla, ja runot antavat ainesta tulkita, että arkiset hahmot näyttäytyvät hovina juuri silloin:
hovi kokoontuu pitkissä silmänräpäyksissä
Näen hovileikin ennen kaikkea Kuningatar E:n keinona etäännyttää itseään vaikeasta tilanteesta. Muiden passattavana olemisen voi sietää, kun ajattelee, ettei ole heidän säälinsä vaan kunnioituksensa kohteena:
sanomme me ottaaksemme vastaan
meille tarjotut lahjat
Hovikuvaelma on esimerkki itsemyötätuntoisesta huumorista, jota teoksesta löytyy paljon. Rakastan sen hienovireisyyttä: se ei luisu liikaa pottuuntuneen sarkasmin puolelle, vaan kohottaa henkilöt arjen yläpuolelle. Kuten tämä piikki terveydenhuollon suuntaan:
Henkilääkäri vastaa 3-5 arkipäivän kuluessa
paitsi jos ei ehdi, missä tapauksessa hän ei vastaa lainkaan
Kenties me-muoto on myös päähenkilön liikuttava vastareaktio tähän laiminlyöntiin? Jos ei saa tarvitsemaansa hoitoa tai edes vastausta, voi suoda itselleen arvostusta teitittelemällä itseään.
Ratikat kolistelevat Kuningatar E:n ikkunan takana, mutta teos vie silti ajatukset historian linnoihin ja aikaan, jona ihmiskunta oli sairauksien edessä nykyistä avuttomampi. Ihanaa, kun runous on niin ilmavaa, että samaan teokseen mahtuu limittäin erilaisia todellisuuksia! (Voisiko tämä toimia lastenrunoudessa?)
Me-muoto luo yhteisön
Me-sanassa on sekin ihanuus, että lukija voi halutessaan lukea mukaan itsensä. Minä pääsen Kuningatar E:n me-monikon toiseksi henkilöksi, hänen uskotukseen. Sairastaminen tuntuu vähemmän yksinäiseltä, kun vertaistukena on viisas kuningatar.
Kaija Rantakari on kuvannut Hovia yhteisöfantasiaksi. Rankkaan aiheeseen tuo lämmön läheisten piiri, joka kannattelee sairastajaa. Aina löytyy joku viemään roskat ja jopa lukemaan kirjaa ääneen, ja ystävät sopivat keskenään, kenen vuoro on vierailla. Siinä on lohtua. Päätin heti kirjan luettuani ostaa ylimääräisen kappaleen lahjaksi saman sairauden kanssa elävälle tutulle.
Teoksen kaari ei pääty tilanteen helpottumiseen. Se olisikin falskia, sillä silloin Kuningatar E ei olisi enää lukijan kanssa samassa veneessä nyt-hetkessä. Toiveikkuus syntyy ajan kulumisesta, läheisyydestä ja väliin osuvista helpommista päivistä:
vaikka tauko ei ole loppu
vaikka pölyä on joka tapauksessa aina kaikkialla
vaikka vaahteransilmujen neonvärihehku
valaisee huoneen korkeintaan kolme päiväätauko on jotain
syleily on
Hovissa on paljon muitakin kiinnostavia langanpäitä, joihin en tässä tarttunut. Ei siis tarvitse pelätä, ettei näiden spoilereiden jälkeen olisi enää jäljellä oivallettavaa! Suosittelen hurjan lämpimästi lukemaan kirjan ja asettumaan hetkeksi endometrioosia sairastavan saappaisiin (tai lakanoihin). Tämä on hyvin lähestyttävää runoutta, ei sellaista jonka äärellä tuntee itsensä tyhmäksi tai sivistymättömäksi.
Olisi hauska kuulla, jos teillä on hyviä esimerkkejä teoksista, jotka käyttävät me-muotoa kiinnostavalla tavalla!
EDIT: Kuulin juuri, että oikeassakin elämässä on olemassa “kuninkaallinen monikko”, puhetapa jossa monarkki viittaa itseensä me-sanalla! Tajusin myös, että ihan nykymaailmasta löytyy viitekehys, jossa on tapana viitata itseensä me-muodossa: pienyrittäjien nettisivut.
