Sävelpojat-orkesteri Pekka Kyytisen kuvaamana (Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto)
Olen parhaillani mukana Taideyliopiston avoimen puolen lastenmusiikkikurssilla, jolla vierailee muusikoita kertomassa työstään. On ollut silmiä avaavaa tutustua heidän työtapoihinsa ja ajatuksiinsa. Biisintekoprosessissa on jotain samaa kuin kirjoittamisessa, mutta myös puolia, joita vähän kadehdin.
Ensinnäkin jammailu. Muusikko voi tehdä soittimen kanssa kokeiluja leikinomaisesti ja spontaanisti. Keho toimii ja aivot vain havainnoivat. Syntyy kiinnostavia vahinkoja, joita voi hyödyntää kappaleissa.
Kirjoittaminen on vaikeampaa aivot narikassa. Aamusivut, joita jotkut kirjoittavat heti heräämisen jälkeen, vievät ehkä lähimmäksi tuota tilaa, kun pää on vielä pöpperöinen ja suoltaa tajunnanvirtaa unen ja valveen rajamailta. Eri asia, löytyykö siitä materiaalista mitään jatkokehittelyyn sopivaa.
Yksi muusikko kertoi, että eri soittimilla tulee sävellettyä eri tavoin. Pianolla ja kitaralla ei synny samanlaista komppia, saati sitten harmonikalla. Joku mainitsi saaneensa kappaleeseen inspiraation ulkomailta ostamansa eksoottisen huilun soundista. Soitinvalinta voi siis johdattaa sävellysprosessia.
Vaikea ajatella, että jokin kirjoittajan työkalu, vaikkapa uusi tekstinkäsittelyohjelma tarjoaisi samalla lailla inspiraatiota ja tuoreutta kirjoittamiseen. Ehkä käsin kirjoittaminen lyijykynällä koneella näpyttelyn sijaan voisi toimia samoin.
Toisen kanssa tehdessä löytyy uusi ääni
Yhteinen biisinteko on kiehtovimpia puolia muusikon luovassa prosessissa. Moni laulaja-lauluntekijä tekee biisejä itsekseen, mutta bändi voi myös musisoida porukalla ja testailla, mitä hauskaa yhteispelillä saisi aikaan. Soittimet täydentävät toisiaan ja muusikot nappaavat kiinni toistensa sävelkuluista ja kehittelevät niitä eteenpäin.
Myös säveltäjä ja sanoittaja voivat tehdä biisiä rinnakkain. Projektissa, jossa itse olen mukana sanoittajan roolissa, säveltäjä luo vasta valmiille tekstille sävelen. Millaistahan olisi, jos sävel ja sanat pääsisivät keskustelemaan toistensa kanssa alusta saakka?
Olen kerran päässyt tekemään biisiä samaan aikaan muusikon kanssa, kun kitaraa soittava, harmiksi edesmennyt tuttu innostui kesämökillä viihdyttämään poikaani ja tekemään tälle spontaanisti autoaiheista laulua. Kitaristi johti jammailua ja minä tarjoilin aineksia sanoitukseen. Hän nappasi ne, joista tykkäsi, ja lisäsi päälle omiaan.
Kiinnostavaa oli, että valmiin biisin teksti ei muistuttanut yhtään normaalia tyyliäni. Siinä oli lennokasta rentoutta, jollaista harvoin tavoitan yksin. Biisi ei ollut kovin mietitty ja viilattu, mutta tekeminen oli hauskaa, ja se näkyy hyvällä tavalla lopputuloksessa.
Toisiko yhdessä toisen kanssa työskentely teksteihini enemmän iloa ja huumoria? Vai veisikö se pois jotakin omasta äänestäni, siitä ydinjutusta, joka tekee teksteistäni minun kuuloisiani?
Katoaako oma visio?
Luovan prosessin jakaminen toisen kanssa ei ole minulle henkisesti helppoa. Se vaatii oman kontrollin hölläämistä ja uskallusta astua yllättävälle, hämärälle polulle. Luottamusta toiseen, joustavuutta ja suostumista siihen, että lopputulos voi olla mitä tahansa.
Alakoulun näytelmäprojekteissa ajauduin aina ohjaajaksi, koska minulla oli vahva visio, jota tahdoin viedä eteenpäin. Ehkä se kuuluu myös esikoislapsen rooliin, että on tottunut johtamaan leikkejä ja viemään niitä haluamaansa suuntaan. Luova työskentelykin on tietynlaista leikkiä.
Ohjaksien luovuttaminen muille on vielä riskialttiimpaa, jos projektissa on mukana yhtään kunnianhimoa.
Kompromissien teko tuntuu siltä, kuin joutuisi luopumaan palasesta omaa visiota. En voikaan kulkea kohti sitä lopputulosta, joka häämöttää omassa mielessä. Projektin suunta hahmottuu vasta vähitellen, jokaisen yhteisen valinnan myötä.
Se vaatii nöyryyttä. Aivot pitäisi laittaa alusta saakka sellaiseen asentoon, ettei minulla ole täyttä omistajuutta projektista. Entä jos samalla katoaa intohimo tekemiseen? Entä jos homma ei enää tunnukaan “mun jutulta”?
Kun kirjoitan tilauksesta, toteutan jo lähtökohtaisesti muiden ihmisten visioita. Se ei ole samanlaista mielikuvituksen lentoa kuin oma luova työ, mutta tuottaa silti onnistumisen kokemuksia ja ylpeyttä lopputuloksesta. Olen saanut karistettua pois halua oman taiteellisen vision puolustamiseen, sillä tilaajan tarve on aina ykkönen. Joustavuuden kasvusta on varmasti hyötyä tulevia yhteistöitä ajatellen.
Voisiko improvisaatioteatterin periaatteella kirjoittaa?
Lastenkirjallisuudessa on yksi yleinen yhdessä luomisen muoto, joka on minulta vielä kokematta: kuvakirja, jonka kirjailija ja kuvittaja luovat yhdessä alusta saakka. Tähänastisiin kirjoihini kuvittaja on tullut mukaan vasta loppumetreillä, kun teksti on jo ollut valmis. Millainen prosessista muodostuisi, jos kuvittaja olisi mukana tasavertaisena tekijänä, eikä pelkästään minun tekstiäni elävöittämässä?
Muusikko tai taiteilija olisi kiehtova työpari, sillä hän voisi täydentää minun ääntäni omalla instrumentillaan. Mutta melkein pelottaa ajatus kirjoittamisesta yhdessä toisen kirjailijan kanssa! Jammailuvertausta jatkaakseni, mehän soittaisimme samaa soitinta. Joka käänteessä pitäisi päättää, kumman keksimä sanamuoto valitaan. Kilpailisimmeko tilasta, vai väistelisimmekö konflikteja niin kohteliaasti, että tuloksena olisi mitäänsanomatonta keskivertotekstiä?
Luin joskus Sinikka ja Tiina Nopolan haastattelun, jossa he kertoivat yhteisestä kirjoittamisestaan. He työskentelivät saman tietokoneen ääressä, toistensa ajatuksia jatkaen. Kirjoihin syntyi hulvattoman absurdeja tilanteita, kun siskokset lähtivät mukaan toistensa yllykkeisiin. Tulee mieleen improvisaatioteatterin toimintaperiaate: toisen ideaa ei saa koskaan tyrmätä, vaan sitä kuuluu jatkaa: ”Kyllä, ja…”
Siskokset myös väittelivät. Varmaan siinä on hyvät ja huonot puolensa, jos työpari on niin läheinen, että hänelle uskaltaa sanoa suorat sanat.
Tekstiinkin on mahdollista saada kaksi rinnakkaista “ääniraitaa”, joita kumpikin kirjoittaa erillään. Muistelen, että Oona Pohjolaisen ja Adele Sevimlin romaani Kärsimyskukkauuteaddiktio syntyi niin, että kummallakin oli oma näkökulmahenkilö, jonka lukuja hän kirjoitti (he kertovat aiheesta Kirjoittamisesta-podcastissa).
Tarinan pääpiirteet oli kuitenkin sovittu yhdessä ennalta. Joillekin kirjoittajille sellainen sopii, toisista taas suunnittelu vie tekemisen taian. Yhteentörmäysten määrä kyllä varmasti vähenee, kun visio on lyöty lukkoon. Ei käy niin kuin minulla yläastekaverini kanssa, kun kirjoitimme yhdessä fantasiaromaania jatkotarinana vihkoon.
Vihko kulki meillä kotona vuorotellen ja kirjoitimme siihen aina pari sivua uutta tekstiä. Päivän mieliala ja keskinäiset kahnaukset näkyivät tekstissä. Ärsytimme välillä toisiamme kirjoittamalla tarinaan yllätyskäänteen tai jättämällä sen tiukkaan paikkaan, jonka toinen joutui ratkaisemaan. Vasta kun loppuratkaisun aika läheni, aloimme pähkäillä yhdessä, miten sitoa langat yhteen. Siinä vaiheessa siistin lopun luominen lähenteli mahdotonta.
Millainen runoteos syntyisi porukalla?
Jammailulle ja lapsuuden näytelmäleikeille on yhteistä ilo, rentous ja leikkisyys. Ne ovat hyvää vastapainoa sille laskelmoinnille, johon minäkin olen usein vähällä luisua: millainen kirjasta kannattaisi tehdä, jotta se kiinnostaisi kustantajia? Luovaa mieltä nuo mietteet eivät kauheasti ruoki.
Nuorempana kerroimme joskus illanistujaisisissa jatkotarinaa sana kerrallaan, ja yhdessä keksimme aivan eeppisiä juonenkäänteitä. Kokeilin viime vuonna tehdä runon samaan tyyliin lastenrunopiirini kanssa, ja syntyi tämä:
Länteen lähden
Otan mukaan valkoisen vainukoiran
Juoksemme, hengästymme,
löydämme sen keskeltä itsemme.
Mahtaako kukaan arvata:
vielä eilen uiskentelimme paratiisissa.
Runosta tuli ihan kiinnostava ja monitasoinenkin, mutta siinä on satunnaisuuden tuntu. Merkitys syntyy vasta lukijan mielessä. Tosin niinhän se käytännössä menee “oikeidenkin” runojen kohdalla: lukija peilaa aina sanoja omaan maailmaansa, eikä siihen, mistä runo kertoo, ole oikeita vastauksia. Ehkä yhteisruno voisi olla prosessin alku, jotakin mitä kehitellä eteenpäin.
Luin taannoin jutun kirjallisista zineistä, jotka olivat minulle ennestään tuntematon skene. Millaista olisi tehdä lastenrunoilijoiden porukalla runozine löysin rantein ja luovuuden rajoja kokeilemalla, ihan vain huvikseen? Ehkä tahallinen kotikutoisuus pitäisi loitolla liiallisen kunnianhimon ja pitkällisen viilaamisen kulttuurin. Siinä olisi tilaisuus harjoitella yhdessä yllättymistä!
