On olemassa kirjoja, joita vanhemmat vihaavat mutta lapset rakastavat. Tämän osaston ykkösnimi on juuri nyt Ryhmä Hau. Vanhempien turhautuminen tv-sarjan pohjalta massatuotettuja kirjoja kohtaan nousi jopa Helsingin Sanomien mielipideosastolle:
Olen kahden pienen lapsen isänä ihmetellyt joidenkin lastenkirjojen puisevuutta. Lapseni kaivaa kirjastossa hyllyistä Ryhmä Hau- ja Disney-hahmoista tehtyjä kirjoja, joissa on kurja tusinakuvitus ja paperinmakuiset tarinat. Osa näistä kirjoista tuntuu pelkältä rahastukselta.
– Heikki Ketoharju, HS 18.1.2026
Kirjailijana minua kiinnostaa aina, mikä milloinkin on lapsiperheissä kova juttu. Kun kysyn pikkulasten vanhemmilta, mitä heillä luetaan, Ryhmä Hau mainitaan aina joko huokauksen säestämänä tai vähän häpeillen, ei koskaan neutraalisti.
Joku voisi luulla, että aikuisen kokemus lasten kuvakirjan äärellä on aina lattea kirjasta riippumatta, mutta pientenkin lasten kirjojen joukosta löytyy hauskoja, kauniita ja aikuista viehättäviä tarinoita. Ryhmä Hau ei kuulu näihin, eikä tarvitse edes olla kirjallisuuden harrastaja huomatakseen eron.
Kirjaston työntekijöitäkin harmittaa, kun Hau-kirjat dominoivat perheiden lainausvalikoimaa. Kuulin tämän Lastenkirjarieha-podcastin kirjasto-aiheisesta jaksosta. Pääkaupunkiseudun kirjastojen valikoimissa on tällä hetkellä 78 erilaista Ryhmä Hau -kirjaa, ja ne jättävät katveeseen ison määrän paljon laadukkaampaa ja mietitympää luettavaa, taidokkaita kuvituksia ja kotimaisia tekijöitä.
Minua alkoi toden teolla kiinnostaa, kuinka kamalia Ryhmä Hau -kirjat oikeasti ovat, ja mikä niissä tarkalleen mättää. Menin kirjastoon tutkimaan asiaa, mutta ironista kyllä, kaikki sarjan kirjat olivat lainassa.
Onneksi meille oli tulossa mökkivieraaksi ystäväperhe, jolla on Hau-ikäinen lapsi. Kaverini lupasi tuoda kirjoja näytille ja oli tyytyväinen, kun minä hoitaisin tällä kertaa satujen lukemisen.
Puuttuuko tästä sivu, vai miksen pysy kärryillä?
Olin ilmeisesti onnekas, kun Ryhmä Hau ei kuulunut pienenä oman poikani lemppareihin. Meillä luettiin kyllä muita tv-sarjojen pohjalta tehtyjä kirjoja, mm. Postimies Patea ja Tuomas Veturia. Niissäkin oli muihin lastenkirjoihin verrattuna poikkeuksellisen vähän järkeä. Jouduin usein tarkistamaan, oliko joku repäissyt kirjasta sivun pois, vai kuuluivatko omituiset katkokset ja logiikan vastaiset siirtymät oikeasti tarinaan. Joskus piti jopa sepittää omia välispiikkejä, jotta sain juonen käymään jotenkin järkeen.
Postimies Pate- ja Tuomas Veturi -ohjelmiin verrattuna Ryhmä Haussa on vielä triplasti enemmän kohellusta. Koirat saavat pelastustehtävän ja lähtevät hommiin mielikuvituksellisilla ajoneuvoillaan. Ne tekevät temppujaan ja huudahtelevat toisilleen tsemppejä ja kehotuksia. Yhteistyön voima on keskeinen teema, joten useampi koira saattaa työskennellä härveleillään samaan aikaan.
Miten tällainen meininki saadaan vangituksi kirjan sivuille – vieläpä kuvakirjan, jossa on rajallisesti tilaa tekstille? Ohjelmassa ehtii tapahtua paljon enemmän kuin vaikkapa rauhallisessa Pipsa Possussa, josta tehtyjä kirjoja on helppo seurata. Tapahtumat ovat myös mielikuvituksellisempia ja vaikeammin kuvailtavia kuin arjenläheisessä Pipsassa.
Aloitan lukemaan kaveriperheen lapsen tuomaa ensimmäistä kirjaa, ja olen heti aivan pihalla. En ihan oikeasti ymmärrä, mitä kirjassa tapahtuu.
Sivu kirjasta Ryhmä Hau: Pennut pelastavat suohirviön. Teksti: ‘Toma pyrähtää kapteeni Turpon yläpuolelle ja muuntaa suihkulentimensä sukeltimeksi. Toma pulahtaa veteen puumajan alle työntääkseen kapteenin turvaan.’
Osa hämmennyksestäni selittyy toki sillä, etten tunne hauvojen käyttämiä härveleitä enkä siis pysty kuvittelemaan, kuinka ne liikkuvat ja mitä niillä tehdään. Mutta on kerronnassakin vikaa, tai oikeastaan koko konseptissa. Ryhmä Haun kohellus ei vain taivu ymmärrettäväksi tekstiksi.
Tv:ssä tapahtumat vyöryvät eteenpäin, eikä syy-seuraussuhteita tarvitse selitellä sen kummemmin. Epämääräinenkin logiikka menee läpi, kun hulina vie mennessään. Kun samat asiat lukee tekstinä, varsinkin pahisten motivaatiot ja päätökset tuntuvat aivan päättömiltä. Tapahtumien yhteys toisiinsa ei välttämättä aukea muille kuin kyseisen jakson nähneille.
Sivu kirjasta Ryhmä Hau: Pennut pelastavat apinat. Teksti: ‘Vainu levittää verkkonsa oksan alle, jolla Francois ja apinat killuvat vaarallisen näköisesti. ”Se on menoa!” Francois kiljahtaa, kun hän pudottautuu Vainun verkolle. Apinat innostuvat hyppimään verkolla, ja Francois pompahtelee ylös alas kuin trampoliinilla.’
”Älä heitä pois, käytä pois!”
Sen lisäksi että Hau-kirjat uhmaavat logiikkaa, tekstiin on usein nostettu aikuisen (ja kirjailijan) näkökulmasta aivan epäolennaisia asioita. Melkein puolet tekstistä on repliikkejä, ja niiden sisältö on usein yhtä tyhjän kanssa: ”Lunta tai jäätä, ei kylmää päätä!” Tällaiset vuorosanat vievät tilaa vaikkapa miljöön kuvaukselta (viidakon puut huojuivat pahaenteisesti) tai hahmojen sisäiseltä maailmalta (Vainu mietti, mahtaisiko verkko kestää, mutta päätti silti yrittää).
Onneksi luin kirjaa kohdeyleisöön kuuluvan lapsen kanssa! Hänen reaktioistaan huomasin, että lempihokemien täytyy ehdottomasti olla mukana. Jotkut niistä hän muisti ulkoa ja hihkaisi kanssani yhteen ääneen. Selvästi on tärkeää, että tutussa kohtauksessa on samat huudahdukset kuin tv-jaksossa.
Sivu kirjasta Pennut pelastavat valtaistuimen
Näissä kirjoissa ei kai ole tarvettakaan rakentaa tunnelmaa ja jännitettä, sillä ne tulevat perintönä tv-sarjasta. Riittää, että kirja palauttaa lapsen mieleen sen jännittävän fiiliksen, jonka hän koki tv:n ääressä. Kuvailu ja muut elämyksellisyyttä luovat elementit tekisivät toki kokonaisuudesta aikuiselle kiinnostavamman ja kirjamaisemman, mutta näitä kirjoja ei olekaan kirjoitettu aikuisille.
Ehkä Ryhmä Hau -kirjojen tavoitteena ei edes ole olla kirjamaisia? Mieleeni tulee Lastenkirjainstituutin luento, jonka katsoin Youtubesta. Siinä väitöskirjatutkija Meeri Pihlström kertoo, kuinka Disney-elokuvien pohjalta tehtyjen kirjojen lähtökohdat eroavat muusta kuvakirjallisuudesta. Disney-kirja ei ole ensisijaisesti kaunokirjallinen teos, vaan oheistuote, jonka tarkoitus on myydä elokuvaa ja muita samaan tarinamaailmaan kuuluvia tuotteita.
Tämä voi selittää, miksi Ryhmä Hau -kirjat tuntuvat niin rimaa hipoen laadituilta. Miksi käyttää yhtään enempää kustannustoimittajan tai kääntäjän aikaa tekstin hiomiseen, jos kirjat tekevät tehtävänsä tällaisinaan? (Sama logiikka tuntuu harmiksi vallanneen myös muutamat aikuisille suunnatun viihdekirjallisuuden genret. Miksi viilata tekstiä sujuvaksi, kun kirja on tarkoitus ahmaista niin nopeasti, että sivut kääntyvät kuin itsestään?)
Kun kuva kertoo vähemmän kuin tuhat sanaa
Ryhmä Hau -kirjojen ongelmista yksi ja ehkä ison liittyy kuvituksen puutteisiin. Tv:ssä visuaalisuudella on suuri rooli: lastenohjelmia kerrotaan paljon kuvan kautta, eikä hahmojen kohellus ole välttämättä edes puettavissa sanoiksi. Tv-sarjakirjojen kuvat on usein valittu suoraan jakson materiaalista, eli ne ovat pysäytyskuvia keskeltä toimintaa. Niihin ei todellakaan päde sanonta, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvat tuntuvat pikemminkin oudon irtonaisilta.
Aukeama kirjasta Pennut pelastavat valtaistuimen
Tavallisessa lastenkirjassa kuvat laaditaan tukemaan ja täydentämään tekstiä, antamaan sille uusia ulottuvuuksia ja lisätietoa. Pienelle lukijalle ei tarvitse vääntää rautalangasta, että hahmo on yllättynyt, kun sen näkee jo ilmeestä. Jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse kuvailla tekstissä, sillä kuvitus tekee oman osuutensa miljöön, hahmojen ja tunnelman rakentamisessa. Olennaiset hahmot voi koota samaan kuvaan, vaikka ne olisivatkin luonnossa niin vikkeliä otuksia, ettei valokuva pystyisi heitä vangitsemaan.
En ollenkaan kadehdi tv-sarjakirjojen tekijöitä, kun he yrittävät valita ohjelman vilinästä ruudun, johon kiteytyisi jotakin olennaista käsillä olevasta kohtauksesta! (Muutamiin Hau-kirjoihin on tehty varta vasten järkevämpi kuvitus. Näin on ainakin elokuvaa mukailevassa kirjassa.)
Kirja käy paremmin järkeen, jos kuvat on laadittu siihen erikseen, kuten tässä Ryhmä Hau -kirjassa, jonka nimeä en harmiksi laittanut ylös.
Pysäytyskuvasta jää pois myös kaikki se sanaton kerronta, joka ohjelmassa antaa vihjeitä hahmojen motivaatiosta, kuten liikkeet, katseet ja äännähdykset. Kirjan pitäisi jotenkin sanoittaa tuo taustatieto, jotta tapahtumat kävisivät järkeen. Hyvin tehdystä tv-sarjakirjasta voisikin olla hyötyä tältä kannalta, sillä vivahteet menevät helposti ohi pieneltä tv:n katsojalta. Jos kirja sanoittaisi hahmojen toimia niin, että lapsi oppisi ymmärtämään heitä paremmin, hän voisi seuraavan kerran katsoa jaksoa uusin silmin.
Harmiksi lyhyeen kuvakirjaan ei mahdu kovin hienovaraista tulkintaa, kun tapahtumissa on niin paljon selostamista. Veikkaan myös, ettei Ryhmä Haun hahmoissa edes ole sellaista syvempää tasoa, joka avautuisi lisää, jos sitä kuvailtaisi sanoin. (Kertokaa, jos olen väärässä!)
Ryhmä Hau -elokuvaan perustuvassa kirjassa on mietitympää dramatiikkaa sekä tekstissä että kuvissa.
Hau-kirjat ovat kuin fanifiktio: kömpelyys ei haittaa kohderyhmää
Lapset tunnetusti rakastavat toistoa ja tutun tarinan kertaamista. Ei siis ole ihme, että tv:stä tutut tarinat uppoavat myös kirjamuodossa. Näinhän suosikkihahmojen kanssa voi oleilla myös ruutuajan ulkopuolella.
Mutta en voi väittää olevani itsekään tämän käytöksen yläpuolella. Kun fanitan jotakin kovasti, oli se sitten tv-sarja, kirja, bändi tai julkkis (monen kohdalla urheilujoukkue), haluan viettää sen parissa aikaa monipuolisilla tavoilla. Aikuinen voi seurata aiheeseen liittyviä uutisia, nettikeskusteluita ja meemejä, pelata siihen liittyviä videopelejä tai vaikka kerätä ympärilleen samasta aiheesta kiinnostuneita kavereita, joiden kanssa puida sarjan tai otteluiden tapahtumia. Lapset tuovat sarjan tapahtumat leikkeihinsä (ja kinuavat kaupasta ukkeleita ja härveleitä, jotka ovat leikin kannalta olennaisia).
Sanotaan, että me aikuiset ja nuoret haemme tutuista tarinoista turvaa epävarmassa maailmantilanteessa. Leffateattereissa pyörivät aina vain samaan supersankarien universumiin sijoittuvat sadannet osat ja uudelleenfilmatisoinnit, sillä ne myyvät varmemmin kuin täysin uudet elokuvat. Katsojalla on myös matalampi kynnys investoida aikaansa sellaiseen, mistä jo tietää tykkäävänsä, kuin antaa mahdollisuus täysin uudelle ja arvaamattomalle.
Kun jokin kolahtaa oikein kunnolla, sitä tunnetta jää etsimään muiden samantyyppisten tarinoiden parista. Kirjojakin mainostetaan vertaamalla niitä johonkin tunnettuun ja rakastettuun: ”Kuin Frendit ripauksella Jane Austenia.” Tätä näkee muuten harvemmin lastenkirjojen kohdalla! Ehkä syy on siinä, että Ryhmä Hau ja muut megabrändit ovat rekisteröityjä tuotemerkkejä. Mitä tahansa koirista kertovaa kirjaa ei voi mainoksissa julistaa Ryhmä Haun ystäville sopivaksi.
Tunnettuihin kirjoihin voi toki viitata myös mainitsematta nimeä: esimerkiksi sana ”velhokoulu” kantaa vahvan assosiaation ihan tiettyyn kouluun ja maailmaan. Siinä maailmassa olisin itse viettänyt vuosituhannen vaihteessa mielelläni kaiken mahdollisen ajan. Kökötin jopa tietokoneen ääressä osallistumassa jonkun toisen lapsen kämäisille nettisivuilleen innovoimalle chat-pohjaiselle taikajuomatunnille – takuulla paljon surkeampaa viihdettä kuin Ryhmä Hau -kirjat.
Fanille kelpaa köykäinenkin, koska tarinan tuttu maailma on jo elävästi iskostuneena omaan mieleen ja elää siellä. Maailmaan, jonka tuntee pienintä yksityiskohtaa myöten, on myös helppo keksiä omia tarinoita. Kun on liian iso leikkimään, voi samaa tarvetta täyttää roolipelaamalla tai kirjoittamalla fanifiktiota. Luovalla ihmisellä on rajattomat mahdollisuudet oleilla lempihahmojensa kanssa, ja vähemmänkin luova voi lukea netistä muiden kirjoittamaa fanifiktiota.
Fanifiktio, kuten Ryhmä Hau -kirjat, ammentaa ihanasta alkuperäistuotteesta ja palvelee niitä, jotka haluavat lisää ja lisää sisältöä samoista hahmoista. Sen parista löytyy oikeasti taitaviakin kirjoittajia ja monitasoisia tarinoita, mutta kuten tv-sarjakirjoja, sitäkään ei pidetä ”oikeana kirjallisuutena”, sillä se pohjautuu toisen ihmisen luomaan maailmaan eikä seiso omilla jaloillaan.
Tässä meillä on siis kaksi väheksyttyä mutta rakastettua kirjallisuuden lajia! Erona toki on, että tv-sarjakirjat on valjastettu tuottamaan mahdollisimman paljon rahaa, kun taas fanifiktion kirjoittajat julkaisevat tarinansa netissä ilmaiseksi. Fanifiktiolla ei edes saa tienata rahaa tekijänoikeussyistä.
Pitäisikö lapselle syöttää parempaa kirjallisuutta?
Nettikeskusteluissa tulee välillä vastaan nuoria, jotka eivät lue ollenkaan kirjoja, vaan pelkkää fanifiktiota. Jos osaa englantia, sitä löytyy netistä valtavat määrät melkein aiheesta kuin aiheesta. Sanotaan, että kaikki lukeminen on tärkeää, oli kyseessä sitten sarjakuva tai videopelin tekstit, mutta siihen en ole kuullut kannanottoja, onko väliä, onko tarinan kirjoittanut kirjailija vai anonyymi fani.
Kirja fyysisenä esineenä on kyllä jollain tavoin olennainen. Tutkimusten mukaan kodissa olevien kirjojen määrä itsessään ennustaa lasten koulumenestystä – ei väliä, millaisia kirjat ovat ja mitä vanhemmat niistä ajattelevat. Tämä kerrotaan Riie Heikkilän kirjassa Miksi lakkasimme lukemasta? Ahkera Ryhmä Hau -kirjojen lukija on siis tämän perusteella ihan hyvällä tiellä.
Vaikka tv-sarjakirjat riittävät, laadukas kirja voi antaa lapselle paljon enemmän kuin vain lukutaitoa. Mielipidekirjoituksen laatinut perheenisä muotoilee dilemman hyvin:
Kirjasarjat tuottaneet kansainväliset suuryritykset tietysti miettivät lähinnä pääoman tuottoa, mutta itse en haluaisi lukea lapsilleni heikkolaatuista kirjallisuutta. Toisaalta en kasvattajana halua teilata lasteni rakastamia hahmoja roskaksi tai estää heitä kytkeytymästä samaan populaarikulttuuriin kuin päiväkotikaverit.
– Heikki Ketoharju, HS 18.1.2026
Ryhmä Hau -kirjat ovat läpikaupallisuudestaan huolimatta osa lastenkulttuuria, ja mielestäni (rimaa hipoen) ”hyvisten puolella”: houkuttelemassa perheitä kirjastoon ja synnyttämässä lapsissa lämmintä suhdetta kirjaan esineenä ja elämyksenä. Olisikin kiinnostavaa haastatella lapsia, jotka ovat kasvaneet Ryhmä Hau- ja Frozen-kirjojen parissa ja nyt yli siitä vaiheesta. Liittyykö kirjastoretkeen edelleen positiivisia ajatuksia? Onko fiilis, että sieltä löytyy muuta mukavaa, vai kytkeytyikö kaikki innostus juuri lempiohjelmaan liittyviin kirjoihin? Koukuttavia kirjasarjoja löytyy onneksi isommillekin lapsille ja nuorille. Myös sellaisia, joiden pohjalta on tehty tv-sarja tai elokuva, mikä on tietysti parempi vaihtoehto kuin toisin päin.
Ehkä tv-sarjakirjat saavat minulta synninpäästön siksikin, että tarjolla on niin paljon synkempiä vaihtoehtoja: se, ettei lapselle lueta ollenkaan, ja vielä typerämpi tekstisisältö, jota ei voi enää kutsua kulttuuriksi. Äskettäin netissä pyöri trendi, jossa vanhemmat pyysivät ChatGPT:tä keksimään lapselle juuri häntä miellyttäviä iltasatuja. Koneen kirjoittamat päättömät jutut naurattavat (minuakin), mutta pintapuolinen hulvattomuus peittää alleen sen seikan, ettei tarinan takana ole ihmisen sille antamaa merkitystä, moraalikäsitystä tai kasvatusihanteita, jotka ohjaisivat lapselle sopivan tarinan laatimiseen. (Voisin jatkaa tästä aiheesta loputtomiin, mutta ehkä toisen kerran!)
Myös kirjailijoiden toimeentulon ja kotimaisen kirjallisuuden säilyvyyden kannalta on tärkeää, että joku ostaa ja lainaa myös oikeiden kirjailijoiden kirjoja, jotta niitä voidaan jatkossakin julkaista. Tosin kustantajien argumentti kuuluu, että hittikirjojen tuotoilla kustannetaan vähemmän myyviä kirjoja. Hau-kirjoja kustantaa Otava, joka tekee myös ihan oikeita laadukkaita kuvakirjoja. Kenties ilman Ryhmä Hauta ja kumppaneita meillä olisi vähemmän niitä.
Aikuiset joutuvat nyt tekemään tietoista työtä siinä, että laatukirjallisuuden lippu pysyy korkealla. Oman poikani kanssa on toiminut hyvin käytäntö, että minä valitsen joka toisen iltasatukirjan (vähempikin varmasti riittäisi). Näin lapsi saa edes välillä välähdyksiä siitä, millaista on kohdata kirjan kautta ihan ensi kertaa sellainen maailma ja hahmot, joihin ei ole vielä tutustunut muualla. Lastenmusiikkiin liittyen kuulin juuri käsitteen “ensikuuleman lumo”. Se kuvaa ihanasti tuota hetkeä.
Taide-elämykset ovat tunnetusti virkistäviä aikuisen aivoille, joten ihan takuulla myös lapsille! Ja tavallinen, laadukas kuvakirja on ihan oikeaa taidetta.
