Olen joskus suositellut selkokirjoja ystävilleni, jotka vasta harjoittelevat suomen kieltä. Nyt oli korkea aika tutustua itsekin paremmin tähän kirjallisuudenlajiin! Valitsin luettavaksi Mimmu Tihisen nuortenromaanin Kello tuhat (Pieni karhu 2016), sillä se kertoo lukemisen vaikeudesta myös tarinan tasolla.
Selkokirjat on suunnattu lukijoille, joiden on syystä tai toisesta hankalaa hahmottaa tiivistä tekstimassaa tai harvinaisempia sanoja. Usein ne ovat jostakin romaanista tehtyjä selkomukautuksia: lauseita on lyhennetty ja jaettu osiin ja asiat pyritään ilmaisemaan mutkattomasti. Kirjoja löytyy sekä nuorille että aikuisille.
Kello tuhat -romaanista tekee erityisen kiinnostavan se, että teos on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi. Kirjailija onkin rakentanut kirjaan oivaltavan metatason: se kertoo tarinan yläkoululaisesta Jessestä, joka häpeää heikkoa lukutaitoaan. Kirja siis perustelee olemassaolonsa samalla kun poistaa itse konkreettisesti lukemisen esteitä.
Runot porttina lukemisen maailmaan
Jesse joutuu lukemaan koulutehtävää varten parin kanssa kirjan. Työpari Ninni valitsee runokokoelman, ja Jesse on tyytyväinen, kun se on lyhyt. Kirjaan tarttuminen on Jesselle vaikeaa, mutta yllättäen runojen lukeminen ei olekaan hullumpi juttu. Kun teksti ei ole kammottava maratonsuoritus, siinä voi nähdä jopa samastuttavia ajatuksia.
Yhteistyön myötä myös kahden erilaisen oppilaan välille syntyy yhteisymmärrystä. Käy ilmi, että Jessellä on vahvuuksia, joita mallioppilas Ninniltä puuttuu, ja molempien taitoja tarvitaan tehtävästä selviytymiseen.
Juoni ei ole kovin vauhdikas: ollaan koulussa, tehdään arkisia asioita ja välillä peilataan isäsuhdetta futiskentällä. Päähenkilöstä päätellen kirjan kohderyhmää ovat erityisesti pojat ja mietin, miten paljon tavallisen kouluarjen kuvaus riittää sykähdyttämään heitä. Kirja haluaa selvästi tarjota vertaistukea tilanteeseen, jossa kirjaa luetaan (hyvin todennäköisesti koulutehtävänä). Jessen opettaja tsemppaa oppilaita ja vakuuttaa, ettei kirjaa tarvitse ymmärtää juuri tietyllä tavalla. Jokaisen tulkinta on arvokas.
Kirjassa puhutaan paljon runoista ja niiden lukemisesta, ja mukana on tarinaan kuuluvia runoja. Tällaista haluaisin nähdä useammin! Kirja tekee siis vaivihkaa myös nykyrunoutta tutummaksi.
Isoja asioita pienin sanoin
Selkokirjan ulkoasu tuo mieleen säeromaanin: lauseet on jaoteltu omille riveilleen ja vaikutelma on ilmava. Pätkittäiset lauseet saavat pysähtymään jokaisen toteamuksen äärelle eri tavalla kuin perinteisessä proosassa. Lyhytsanaiseen tekstiin sopii hyvin tehokeinoksi, että joitakin asioita jätetään selittämättä auki.
Jessen persoonalle lyhyet toteamukset eivät tee täysin oikeutta: tulee vaikutelma, että hänen ajatuksensa ovat aika yksinkertaisia. Tämä saattaa olla tarkoituksellista, mutta ruokkii myös stereotypiaa siitä, että koulussa heikommin menestyvien ajatuksenjuoksu on hidasta. Kirjassa ei kerrota, miksi lukeminen on Jesselle vaikeaa, ja onko hänellä muita haasteita. Toisaalta se on hyvä, sillä näin useampi lukija voi löytää hänestä samastumiskohteen.
Selkokirja voi siis olla muutakin kuin vain helpompi versio jostakin tunnetusta romaanista. Seuraavaksi olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Tove Janssonin Muumi-romaaneja selkokirjoina. Kuinka niiden monet tasot pääsevät mukautuksessa esiin?
