Rakastan sanapelejä, niissä luovuus pääsee kukkimaan! Ne ovat parasta ajanvietettä varsinkin pitkillä matkoilla. Silloin ei käsillä ole välttämättä pelilautaa ja kortteja, joten on kätevää, kun pelaamiseen riittää kynä ja paperi. Kolme keskimmäistä peliä sopivat myös loistavasti seurapeleiksi juhliin. Ne keventävät tunnelmaa ja antavat hyvät naurut.

Sanaruudukko (2+ pelaajaa)

Tämä peli muistuttaa Alfapetiä tai Scrabblea, mutta onnistuu ilman pelilautaa ja kirjainlaattoja. Huhun mukaan äitini keksi pelin nuorena kaverinsa kanssa.

Kukin pelaaja ottaa paperin ja piirtää sille ruudukon, jossa on 5×5 ruutua.

Peli etenee niin, että jokainen saa vuorotellen sanoa kirjaimen, ja kaikkien on sijoitettava se omaan ruudukkoonsa. Tarkoitus on muodostaa ruudukkoon mahdollisimman monta sanaa sekä pysty- että vaakasuunnassa. Sopikaa yhdessä, hyväksytäänkö erisnimet, puhekieliset tai vieraskieliset sanat

Kun vapaana on enää yksi ruutu, kaikki saavat valita itselleen viimeisen kirjaimen.

Laskekaa pisteet yhdessä. Jokaisesta sanasta saa niin monta pistettä kuin siinä on kirjaimia. Jos samaan sanaan sisältyy useita sanoja, pisteet saa jokaisesta. ”Voide”-sanasta saa siis 5 pisteen lisäksi 3 ekstrapistettä, koska siihen sisältyy myös ”voi”.

Jatkotarina salaisella sanalla (2+ pelaajaa)

Kehittelin siskoni kanssa perinteisestä jatkotarinasta peliversion. Siinä jokaisella on oma agenda taustalla: ikään kuin miina, johon pelaaja yrittää saada muut astumaan. Sen vuoksi tarinasta tulee aivan posketon. Se kannattaa kirjoittaa ylös!

Ensiksi jokainen miettii itselleen salaisen sanan. Sen tulee olla substantiivi, adjektiivi tai verbi (poislukien olla-verbi). Minä, sinä, se, joka, mutta, tai ym. eivät käy. Jos saatavilla on kirjoja, voitte valita sanan avaamalla kirjan satunnaisesta kohdasta ja osoittamalla sormella jotakin lausetta. Jos siinä ei ole mieluista sanaa, kokeile osoittaa uudestaan eri kohtaa.

Pelaajat asettuvat rinkiin ja joku aloittaa jatkotarinan. Tavoitteenasi on saada joku muu sanomaan sinun salainen sanasi (tai sen taivutusmuoto). Et saa itse sanoa sanaa tai sen osaa, vaan sinun tulee johdatella tarinaa haluamaasi suuntaan muilla keinoilla. Peli päättyy, kun jonkun salainen sana mainitaan.

Rikkinäinen kuvapuhelin (4+ pelaajaa)

Kuvapuhelin on hulvattomampi versio perinteisestä rikkinäisestä puhelimesta, sillä mukaan on sekoitettu Pictionarya.

Leikatkaa piirustuspaperista noin pelikortin kokoisia lappuja. Pelaajat asettuvat rinkiin ja jokaiselle jaetaan saman verran lappuja kuin on osallistujia. Älä kerro vielä muille, mistä pelissä on kyse, niin se on hauskempaa!

Jokainen kirjoittaa oman kasansa päällimmäiseen lappuun jonkin lauseen. Se voi olla mitä tahansa. Jos on vaikea keksiä mitään omasta päästä (tai pelaajat tietävät jo homman idean), voitte napata kirjan, avata umpimähkään sivun ja valita sieltä kiinnostavan lauseen. Älkää paljastako omaa lausettanne muille.

Kun lause on kirjoitettu, jokainen antaa pinonsa vasemmalla istuvalle pelaajalle. Hänen tehtävänään on nyt piirtää lauseen pohjalta kuva. Lappu, jossa lause on, laitetaan pinon pohjalle, ja päällimmäiseksi jää kuva.

Pino annetaan taas vasemmalla olevalle. Hän näkee kuvan, muttei tiedä alkuperäistä lausetta. Hänen tulee nyt tulkita kuvaa ja kirjoittaa lause, joka kertoo, mitä kuvassa on. Lopuksi hän laittaa kuvan pinon pohjalle ja jättää oman lauseensa päällimmäiseksi. Seuraavan pelaajan tehtävänä on piirtää kuva tämän lauseen perusteella.

Kierros jatkuu, kunnes pinot ovat kiertäneet kaikilla pelaajilla ja jokainen saa käteensä oman pinonsa. Nyt jokainen voi esitellä alkuperäisen lauseen ja yhdessä katsotaan, miten se on muokkautunut matkan varrella.

Selitä henkilöt (6+ pelaajaa)

Tämä on kreisimpi versio Aliaksesta, ja mukana on myös pantomiimiä. Se on kaikkein hauskin kaveriporukalla, sillä inside-vitsit pääsevät kukkimaan.

Porukka jaetaan kolmen hengen joukkueisiin. Ei haittaa, jos jako ei mene ihan tasan. Jos porukka on todella suuri, muodostakaa neljä isoa joukkuetta. Peli onnistuu myös kahden parin voimin.

Jokaiselle pelaajalle jaetaan kolme paperilappua. Tehtävänä on kirjoittaa jokaiseen jonkun henkilön nimi (ne voivat olla myös fiktiivisiä hahmoja). Jos osa porukasta on vierasta toisilleen, sopikaa että käytätte vain julkkisten ja kaikkien tuntemien henkilöiden nimiä. Jos joukkueissa on enemmän kuin kolme pelaajaa, kaikki saavat lappuja vain kaksi, tai oikein isolla porukalla yhden. Laput kootaan yhteen ja sekoitetaan.

Laput jaetaan niin, että jokainen joukkue saa yhtä monta. Niitä ei saa vielä katsoa. Joukkueet valitsevat, kuka ryhmästä aloittaa selittämisen.

Ensimmäinen kierros pelataan Aliaksen säännöillä. Joku ottaa kellosta aikaa (esim. 2 minuuttia) ja pelaajan on selitettävä joukkueelleen niin monta lappua kuin siinä ajassa ehtii. Nimen osaa tai alkukirjainta ei saa mainita, ja myös elehtiminen on kiellettyä. Sopikaa yhdessä, saako suomen lisäksi käyttää muita kieliä.

Merkatkaa ylös, montako pistettä saitte. Kun kaikki joukkueet ovat selittäneet, laput kerätään yhteen ja sekoitetaan. Sitten samat laput jaetaan uudestaan ja joukkueet valitsevat seuraavan selittäjän.

Toisella kierroksella selittäjä saa sanoa vain yhden sanan. Arvaaminen on mahdollista, sillä kaikki tietävät jo edellisen kierroksen perusteella, keitä henkilöitä pelissä on.

Kolmas kierros on pantomiimia: henkilöiden nimet selitetään elekielellä. Äännellä saa, ja hyräillä, mutta ilman sanoja.

Brontosaurus (2+ tylsistynyttä ja lauluintoista ihmistä)

Tämä ei ole niinkään peli, vaan enemmänkin aivotonta ajanvietettä. Se on silti pakko mainita, sillä saimme siskoni kanssa vuosisadan naurut keksiessämme sen. Osuutensa oli myös lievällä auringonpistoksella: veneen moottori oli sammunut ja odotimme, että joku hinaisi meidät kotirantaan.

Leikki toimii yksinkertaisuudessaan näin: Valitkaa hassu sana (meidän versiossamme se oli brontosaurus). Laulakaa radiohittejä niin, että yritätte ujuttaa sanan jokaiseen biisiin. Tähän tapaan: ”Silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen: täydellisen brontosauruksen!” Voitte myös valita jonkun suosikkiartistin ja käyttää pelkästään sen biisejä.

Artikkeli 5 sanapeliä, joihin tarvitset vain kynän ja paperia julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.

Peikot ja muut hännäkkäät hahmot ovat lastenkirjojen peruskuvastoa. Harvoin tulee ajatelleeksi, että ne voivat myös olla vertauskuvia jostakin tosielämän ilmiöstä.

Viime aikoina on vastaani tullut häntiä myös nuorten aikuisten kirjoissa, joissa ne eivät ole ollenkaan niin tavallisia. Koska rakastan tekstien analysointia ja syvempien tasojen kaivamista, lähdin pohtimaan, millaisia merkityksiä peikko ja ihmismäisellä hahmolla oleva häntä voivat tarinoissa kantaa.

Kerron tekstissä yksityiskohtia Holly Blackin kirjasta Cruel Prince, mutta en spoilaa juonta. Toisesta fantasiakirjasta kerron ilman nimeä, koska hännän ilmestyminen liittyy merkittävään juonenkäänteeseen (tämäkin on englanninkielinen young adult -kirja, jota ei ole suomennettu).

Peikko sisälläni

Symbolit ja vertauskuvat ovat kuin kätkettyjä aarteita, jotka korostavat kirjan teemoja tai avaavat niihin uusia ulottuvuuksia. Olipa kirjan kohderyhmänä sitten lapset, nuoret tai aikuiset, pintaa syvemmät tasot tekevät siitä kiinnostavamman ja koskettavamman. Pieni lukija ei ehkä huomaa tai ymmärrä symboliikkaa, mutta aikuisen se voi saada nauttimaan myös lastenkirjasta.

Ihmisen ja peikon kohtaamiset on tarinoissa perinteisesti valjastettu opettamaan lapsille, ettei ketään pidä tuomita ulkomuodon perusteella. Vaikka toinen vaikuttaa aluksi oudolta, vähitellen paljastuu, että kahdella olennolla on paljon yhteistä. Peikot symboloivat tällaisissa tarinoissa paitsi yksilöiden erilaisuutta, joskus myös kokonaisten kansojen tai sosiaaliluokkien kohtaamista.

Peikko ei kuitenkaan aina kuvaa toista ihmistä. Se voi edustaa myös ihmisessä itsessään olevaa kätkettyä puolta, jonka kohtaaminen on vaikeaa. Ehkä peikon tapaaminen on tarinassa yksityinen tapahtuma, jonka hahmo haluaa tai joutuu pitämään muilta salassa. Silloin kirjailijan mielessä saattaa olla nuori lukija, joka yrittää tulla sinuiksi muuttuvan kehonsa ja mielensä kanssa.

Peikko on kuin ihminen, mutta usein hieman nuhjuinen (jopa likainen) ja elää lähellä luontoa. Ihmiseen verrattuna peikossa korostuvat eläimelliset, vaistonvaraiset ja joskus myös lapsenomaiset puolet – juuri ne, joita yhteiskuntamme kannustaa meitä tukahduttamaan. Peikko voi kuvata näitä sisällämme kamppailevia puolia tai kaipausta irtautua yhteiskunnan säännöistä.

Miellyttäjän muodonmuutos

Symbolin bongaa kirjassa tai elokuvassa helpoimmin, jos tarinan ilmestyy aivan yhtäkkiä jotakin arkitodellisuudesta poikkeavaa. Eräässä nuorten aikuisten fantasiakirjassa tunnolliselle ja kunnolliselle pojalle kasvaa pirunhäntä. Se ilmestyy tiukassa tilanteessa, jossa pojan on valittava, jatkaako mentoriinsa luottamista vai ottaako ohjat omiin käsiinsä.

Poikaan kohdistuu tarinassa valtavasti odotuksia, joita hän ei koe kykenevänsä täyttämään. Hänen sisällään kuplii ristiriita oman kokemuksen ja ulkoisten paineiden kanssa. Ulkoinen muodonmuutos ratkaisevalla hetkellä näyttää peilaavan hahmon sisällä tapahtuvaa käännettä. Jokin, mikä on muhinut sisällä purkautuu ulos – ja muuttaa kaiken.

Symboleita on perinteisesti käytetty kuvaamaan aiheita, joiden käsittely suoraan olisi vaikeaa. Nuorten ja nuorten aikuisten kirjoissa ihastutaan tai rakastutaan usein, mutta seksuaalisuuden kuvaamisen kanssa on tasapainoteltava, koska osa lukijoista saattaa olla hyvinkin nuoria.

Yllämainitun pirunhännän ilmestyminen ajoittuu teoksessa myös juonen kohtaan, jossa poika kokee seksuaalisen heräämisen. Kiinnostavaa kyllä, hänelle kasvaa samaan aikaan siivet, siis vapauden symboli. Molempia hän pyrkii peittelemään. Ehkä kirjailija haluaa kertoa, että samaan elämäntapahtumaan voi liittyä sekä häpeää että vapautumista.

Kätketty häntä

Holly Blackin young adult -trilogia Cruel Prince sijoittuu keijujen valtakuntaan. Keijut muistuttavat ihmistä, mutta heillä on eläimellisiä piirteitä, kuten sarvet tai kissansilmät. Heidät kuvataan epäinhimillisiksi myös luonteeltaan: he käyttävät joukkoonsa eksyviä ihmisiä häikäilemättä hyväkseen ja tekevät näille julmia jekkuja.

Yksi ilkeistä ja satumaisen kauniista keijuista piilottelee housuissaan rumaa häntää. Se näyttää symboloivan heikkoa ja herkkää puolta, joka on piilossa keijupojan välinpitämättömän kuoren alla. Hännän liikehdintä paljastaa hermostuneisuuden, jonka poika on joutunut rankassa perhetilanteessaan kätkemään. Kun pojan sisin alkaa tarinan myötä paljastua, hän antaa myös hännän näkyä yhä useammin.

Kuten ensimmäisessä mainitsemassani kirjassa, tässäkin housuihin kätketty häntä toimii samalla (kielletyn) seksuaalisuuden symbolina. Nuortenkirjoille onkin tyypillistä, että tyttö kiinnostuu pojasta, jolla on eläimellisiä piirteitä. Ehkä se resonoi murrosikäisen tytön kokemusten (tai fantasioiden) kanssa: mieheksi kasvavissa pojissa on äkkiä jotakin uutta, vierasta ja jännittävää.

Voiko naisella olla häntä?

Yritin miettiä esimerkkiä hännäkkäästä naishahmosta lasten- ja nuortenkirjoissa, tai länsimaisessa viihteessä ylipäätään. Mieleeni tuli vain Batmanin kissanainen, mutta ironista kyllä, hänen asuunsa ei kuulu häntää! Miespuolisella kissasupersankarilla Cat Noirilla (animaatiosarja Miraculous) sellainen toki on.

Herää kysymys, onko häntä erottamattomasti miehinen symboli. Peikkopopulaatioissa on tietysti mukana naisia, mutta esimerkiksi Röllin tarinoissa paljon vähemmän kuin miespuolisia peikkoja. Mitä häntä voisi kertoa naishahmosta?

Artikkeli Kun hahmolle kasvaa häntä & peikkojen symboliikkaa julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.

Olen joskus suositellut selkokirjoja ystävilleni, jotka vasta harjoittelevat suomen kieltä. Nyt oli korkea aika tutustua itsekin paremmin tähän kirjallisuudenlajiin! Valitsin luettavaksi Mimmu Tihisen nuortenromaanin Kello tuhat (Pieni karhu 2016), sillä se kertoo lukemisen vaikeudesta myös tarinan tasolla.

Selkokirjat on suunnattu lukijoille, joiden on syystä tai toisesta hankalaa hahmottaa tiivistä tekstimassaa tai harvinaisempia sanoja. Usein ne ovat jostakin romaanista tehtyjä selkomukautuksia: lauseita on lyhennetty ja jaettu osiin ja asiat pyritään ilmaisemaan mutkattomasti. Kirjoja löytyy sekä nuorille että aikuisille.

Kello tuhat -romaanista tekee erityisen kiinnostavan se, että teos on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi. Kirjailija onkin rakentanut kirjaan oivaltavan metatason: se kertoo tarinan yläkoululaisesta Jessestä, joka häpeää heikkoa lukutaitoaan. Kirja siis perustelee olemassaolonsa samalla kun poistaa itse konkreettisesti lukemisen esteitä.

Runot porttina lukemisen maailmaan

Jesse joutuu lukemaan koulutehtävää varten parin kanssa kirjan. Työpari Ninni valitsee runokokoelman, ja Jesse on tyytyväinen, kun se on lyhyt. Kirjaan tarttuminen on Jesselle vaikeaa, mutta yllättäen runojen lukeminen ei olekaan hullumpi juttu. Kun teksti ei ole kammottava maratonsuoritus, siinä voi nähdä jopa samastuttavia ajatuksia.

Yhteistyön myötä myös kahden erilaisen oppilaan välille syntyy yhteisymmärrystä. Käy ilmi, että Jessellä on vahvuuksia, joita mallioppilas Ninniltä puuttuu, ja molempien taitoja tarvitaan tehtävästä selviytymiseen.

Juoni ei ole kovin vauhdikas: ollaan koulussa, tehdään arkisia asioita ja välillä peilataan isäsuhdetta futiskentällä. Päähenkilöstä päätellen kirjan kohderyhmää ovat erityisesti pojat ja mietin, miten paljon tavallisen kouluarjen kuvaus riittää sykähdyttämään heitä. Kirja haluaa selvästi tarjota vertaistukea tilanteeseen, jossa kirjaa luetaan (hyvin todennäköisesti koulutehtävänä). Jessen opettaja tsemppaa oppilaita ja vakuuttaa, ettei kirjaa tarvitse ymmärtää juuri tietyllä tavalla. Jokaisen tulkinta on arvokas.

Kirjassa puhutaan paljon runoista ja niiden lukemisesta, ja mukana on tarinaan kuuluvia runoja. Tällaista haluaisin nähdä useammin! Kirja tekee siis vaivihkaa myös nykyrunoutta tutummaksi.

Isoja asioita pienin sanoin

Selkokirjan ulkoasu tuo mieleen säeromaanin: lauseet on jaoteltu omille riveilleen ja vaikutelma on ilmava. Pätkittäiset lauseet saavat pysähtymään jokaisen toteamuksen äärelle eri tavalla kuin perinteisessä proosassa. Lyhytsanaiseen tekstiin sopii hyvin tehokeinoksi, että joitakin asioita jätetään selittämättä auki.

Jessen persoonalle lyhyet toteamukset eivät tee täysin oikeutta: tulee vaikutelma, että hänen ajatuksensa ovat aika yksinkertaisia. Tämä saattaa olla tarkoituksellista, mutta ruokkii myös stereotypiaa siitä, että koulussa heikommin menestyvien ajatuksenjuoksu on hidasta. Kirjassa ei kerrota, miksi lukeminen on Jesselle vaikeaa, ja onko hänellä muita haasteita. Toisaalta se on hyvä, sillä näin useampi lukija voi löytää hänestä samastumiskohteen.

Selkokirja voi siis olla muutakin kuin vain helpompi versio jostakin tunnetusta romaanista. Seuraavaksi olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Tove Janssonin Muumi-romaaneja selkokirjoina. Kuinka niiden monet tasot pääsevät mukautuksessa esiin?

Artikkeli Testasin selkokirjaa! Kello tuhat julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.

Annukka Salaman tänä keväänä ilmestynyt YA-romaani kiri heti lukulistani kärkeen, sillä päähenkilönä on tietotekniikan parissa viihtyvä tyttö. Kirja olikin niin koukuttava, että oli pakko ryhtyä tutkimaan tarkemmin siinä käytettyjä keinoja. Kuinka lukijalle voi luontevalla tavalla syöttää vihjeitä asiasta, jota henkilöiden ei ole tarkoitus arvata ennen loppua?

(Aiheen opiskelu olisi toki havainnollisempaa jonkun dekkarin kautta, mutta en kestä lukea mitään kovin jännittävää, joten näillä mennään!)

En aio spoilata juonta pahasti: selostan ainoastaan lukujen 1–4 tapahtumat, ja nekin vain osittain. Kun kyse on juonivetoisesta kirjasta, tässäkin sivumäärässä ehtii tapahtua paljon! Pyysin kirjan arvostelukappaleena kustantajalta.

Ajatusten ja toiminnan välinen ristiriita luo mysteerin

Ripley – nopea yhteys (WSOY 2022) kertoo lukiolaisesta Islasta, joka viettää paljon aikaa netissä pelaillen. Samalla hän chattailee pelikaverilleen, jonka tuntee nimellä Damien. Kirjan nimi Ripley juontuu Islan omasta nimimerkistä. Isla kuvaa alussa suhdettaan Damieniin näin:

Olemme jutelleet linjoilla yli vuoden, mutta en edes tiedä, missä päin Suomea Damien asuu. Ei yksityiskohtia. En halua tietää hänestä muuta kuin sen, että meillä on yhtä paska huumorintaju ja täydellisen pettämätön maku B-luokan kauhuelokuvien suhteen.

Hyvin pian käy ilmi, ettei tämä ”julistus” tavoita suhteen kaikkia vivahteita. Islan ja Damienin tuttavallinen kirjoittelu on nimittäin täynnä huumoriin verhottua flirttailua. Islan ”äänensävyn” ja ajatusten (sisäinen dialogi) välillä näyttää olevan ristiriita: hän pyrkii vakuuttamaan itselleen jotakin, mikä lukijan silmään näyttää vähän itsepetokselta. Tämä herättää heti miettimään, mistä suhteessa oikein on kyse. Ja ennen kaikkea: mihin se on kehittymässä?

Kun Damien ehdottaa Islalle tosielämän tapaamista, Isla häipyy linjoilta. Kohta hän tunnustaa lukijalle ja itselleen, kuinka paljon hänellä oikeastaan on pelissä:

Mitä jos emme toimisikaan IRL? Romahtaisin. Hän on minulle liian tärkeä. En edes pysty muotoilemaan, miten tärkeä. Kuolisin, kuolisin jos pilaisin tämän, mitä välillämme on.

Enemies to lovers? Tottumukset luovat odotuksia

Heti kirjan alussa esitellään kaksi muutakin poikaa. Toisin kuin Damien, he ovat Islan tuttuja tosielämässä, nimittäin luokkakavereita. Ja kumpikin saa Islan sapen kiehumaan.

Joni kilpailee Islan kanssa luokan matikkaneron tittelistä ja ottaa ilon irti hänen jokaisesta epäonnistumisestaan. Nokittelusta huolimatta Isla ei voi olla noteeraamatta pojan komeaa ulkonäköä. Anton taas on luokan uusi poika, jonka perään kaikki kuolaavat – myös Isla, vaikka heidän tuttavuutensa alkaakin epäonnisesti törmäilyllä (klassikko!) ja he käyttäytyvät alussa puolin ja toisin töykeästi toisiaan kohtaan.

Asetelma on kuin luotu aktivoimaan lukijan mielessä odotuksen, joka pohjaa kirjoissa ja elokuvissa toistuvaan juonikuvioon. Onko tämä enemies to lovers -tarina? Onko Jonin käytöksen taustalla muutakin kuin kilpailunhalua ja dorkamaisuutta? Kumpi pojista muodostuu tarinan kannalta merkityksellisemmäksi, vai syntyykö peräti kolmiodraama?

Lukija aavistaa enemmän kuin henkilöt

Luvussa 3 Isla chattailee taas Damienin kanssa. Damien kertoo kuluneesta päivästään:

*huokaus* Olin vittumainen jollekin, joka ei ansainnut sitä. Olispa aikakone niin peruisin sen.

Meille on juuri näytetty, kuinka sekä Joni että Anton käyttäytyivät Islaa kohtaan inhottavasti koulupäivän aikana. Lukija on luonnostaan virittäytynyt etsimään yhteyksiä ja syy-seuraussuhteita tapahtumien väliltä, joten mieleen nousee heti kysymys: ei kai jompi kumpi näistä dorkista ole Damien?

Isla ehdottaa, että Damien voisi vaikka pyytää anteeksi siltä jota on loukannut. Ja kappas: seuraavana päivänä sekä Joni että Anton pyytävät Islalta anteeksi. Tässä vaiheessa on selvää, että kirjailija haluaa meidän uskovan jommankumman luokan pojista olevan Damien. Mutta jos näin on, tietääkö Damien yhteydestä?

Islassa sattuma ei soita mitään kelloja, ja se onkin tarinan uskottavuuden kannalta tärkeää. Syntyy mahtava jännite, kun lukija aavistaa jotain, mitä päähenkilö ei. Kun alussa toivoin, että Isla uskaltautuisi tapaamaan Damienin, nyt mahdollisuuteen yhdistyy kutkuttavalla tavalla katastrofin aineksia.

Tilanne kasvaa entistä mehukkaammaksi, kun Isla mainitsee Damienille tyypistä, joka ajaa hänet hulluuden partaalle. Kohta Isla on lähettänyt tälle kokonaisen kansiollisen piirustuksiaan ärsyttävästä pojasta….

En paljasta enempää. Lukekaa kirja, se on ihana! Mukana on muitakin hyviä teemoja, kuten tytön mahdolliset roolit poikavaltaisessa kaveriporukassa. Isla näyttää myös ihanan esimerkin siitä, että vaikeista ja jopa hävettävän tuntuisista asioista kannattaa puhua aikuisen kanssa.

Mitä opin lukijan odotusten ohjailemisesta?

• Laita lukija toivomaan hahmon kanssa jotakin sellaista, mikä näyttää hahmon näkökulmasta mahdottomalta. Islan sisäinen dialogi on alusta saakka täynnä Damieniin kohdistuvia toiveita. Hän pelkää myös kovasti pettymystä. Kunpa Damien olisi sitä, miltä vaikuttaa!
• Istuta tekstiin symboliikkaa ja yksityiskohtia, jotka luovat odotuksia. Islalla ja Damienilla on väriä vaihtavat ystävyyslamput, jonka avulla he voivat lähettää sanattomia viestejä toisilleen. Punainen on ainoa väri, jota he eivät koskaan käytä:
  

  Se tarkoittaa yleensä näissä laitteissa, että rakastan sinua. Haluamme pitää sen kai sanattomalla sopimuksella tyhjänä, koska entä jos joskus.

• Rakenna yhteyksiä, jotka saavat lukijan liittämään kaksi tapahtumaa tai henkilöä toisiinsa. Yhteys voi olla ajallinen, kuten tässä (samana päivänä) tai perustua vaikkapa siihen, että asiat esitellään kirjassa lähekkäin.
• Parasta, jos yhteys on vain lukijan nähtävissä! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin henkilöhahmo, joka kyllä toteaa ”onpa melkoinen sattuma…” mutta päättää ignoorata aavistuksensa ja jatkaa tutkimatta asiaa sen enempää.
• Yksi keino pitää hahmo pimennossa on antaa hänelle hyvä syy olla hoksaamatta yhteyttä. Islan tapauksessa voisi tulkita, että koulu- ja pelimaailma ovat hänelle kaksi niin erillistä todellisuutta, ettei hänelle tule mieleenkään nähdä yhteyksiä niiden välillä. Isla kokee Damienin niin läheiseksi, että kuvittelee pystyvänsä tunnistamaan tämän, vaikkei oikeastaan tiedä tämän ulkonäöstä mitään.
• Hyödynnä genren konventioita. Mihin samantyyppiset tapahtumat yleensä johtavat tämän genren kirjoissa? Lukijalle tuttuja juonikuvioita ja hahmotyyppejä voi käyttää sekä lukijan harhauttamisessa että aavistusten ohjaamisessa oikeaan suuntaan.

Artikkeli Kuinka ohjailla lukijan aavistuksia? Ripley – Nopea yhteys julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.

Klikkasin ohjelman auki jännittyneenä: löytyisikö sieltä vihdoin validaatiota sille, että minä, aikuinen ihminen, käytän kallista aikaani itseäni nuoremmille suunnattujen kirjojen parissa? Joskus nimittäin mietin itsekin, onko siinä jotain outoa. Onko minulla lapselliset mielenkiinnon kohteet? Eikö olisi kehittävämpää lukea Oikeaa Kaunokirjallisuutta?

Virallinen selitykseni on, että teen sitä ammatillisista syistä. Lastenkirjailijan on syytä pysyä kärryillä lajin suuntauksista. Mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Tuskin olisin edes ryhtynyt kirjoittamaan juuri lapsille ja nuorille, ellei lanu-kirjallisuudella olisi vankka paikka sydämessäni.

6 syytä miksi rakastan lasten- ja nuortenkirjoja:

1. En ole ikinä nauranut aikuisten kirjojen parissa yhtä makeasti kuin lastenkirjojen absurdille huumorille! Kuvakirjoissa komiikkaa voi synnyttää myös tekstin ja kuvan vuoropuhelu – tai niiden ristiriita.
2. En ole kovin kiinnostunut kirjoista, jotka kuvaavat arkea sellaisena kuin se on. Lukeminen on minulle eskapismia, joten sukellan mieluummin aivan jonkun muun kuin itseni kaltaisen kolmekymppisen äidin nahkoihin.
3. Rakastan mielikuvitusmaailmoja. Ne jos mitkä tarjoavat tehokkaita pakopaikkoja todellisuudesta!
4. Joskus on vaikeaa löytää samastumispintaa aikuisille suunnattujen romaanien henkilöistä ja heidän ajatusmaailmoistaan, varsinkin jos kirja kuvaa minua vanhempaa henkilöä. Jokainen on taas joskus ollut teini. On ihanaa elää teini-ikää uudelleen erilaisten hahmojen kautta!
5. Lasten- ja nuortenkirjat eivät yleensä ota itseään niin kamalan vakavasti. Ne eivät vaadi minuakaan teeskentelemään intellektuellimpaa kuin olenkaan.
6. Onnelliset loput. Tulevaisuuden toivo. Maailmat, joissa hyvä aina lopulta voittaa.

Onko sitten lasten- ja nuortenkirjoissa joitakin huonoja puolia? Jos haluaa kehittyä kirjoittajana, tarvitaan muunkinlaista lukemista, jotta oma kielentaju ja juonen kuljettamisen keinot kehittyvät. Lanu-kirjat ovat usein enemmän viihdettä kuin taide-elämyksiä, joten kovin kokeilevaa rakennetta tai kieltä ei niiltä kannata odottaa. Tästäkin on poikkeuksia!

Keskustelussa todettiin hyvin: lukemisen ei tarvitse lähteä liikkeelle hyötyajattelusta. Se saa olla puhtaasti iloa ja viihdettä. On ihanaa, kun antaa itselleen luvan lopettaa kirjojen kautta poseeraamisen ja valita omaan hyllyyn juuri sitä, mistä nauttii – oli se sitten dekkareita, chic litiä tai lasten- ja nuortenkirjoja.

Artikkeli 6 syytä miksi rakastan lasten- ja nuortenkirjoja julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.