Olen joskus suositellut selkokirjoja ystävilleni, jotka vasta harjoittelevat suomen kieltä. Nyt oli korkea aika tutustua itsekin paremmin tähän kirjallisuudenlajiin! Valitsin luettavaksi Mimmu Tihisen nuortenromaanin Kello tuhat (Pieni karhu 2016), sillä se kertoo lukemisen vaikeudesta myös tarinan tasolla.

Selkokirjat on suunnattu lukijoille, joiden on syystä tai toisesta hankalaa hahmottaa tiivistä tekstimassaa tai harvinaisempia sanoja. Usein ne ovat jostakin romaanista tehtyjä selkomukautuksia: lauseita on lyhennetty ja jaettu osiin ja asiat pyritään ilmaisemaan mutkattomasti. Kirjoja löytyy sekä nuorille että aikuisille.

Kello tuhat -romaanista tekee erityisen kiinnostavan se, että teos on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi. Kirjailija onkin rakentanut kirjaan oivaltavan metatason: se kertoo tarinan yläkoululaisesta Jessestä, joka häpeää heikkoa lukutaitoaan. Kirja siis perustelee olemassaolonsa samalla kun poistaa itse konkreettisesti lukemisen esteitä.

Runot porttina lukemisen maailmaan

Jesse joutuu lukemaan koulutehtävää varten parin kanssa kirjan. Työpari Ninni valitsee runokokoelman, ja Jesse on tyytyväinen, kun se on lyhyt. Kirjaan tarttuminen on Jesselle vaikeaa, mutta yllättäen runojen lukeminen ei olekaan hullumpi juttu. Kun teksti ei ole kammottava maratonsuoritus, siinä voi nähdä jopa samastuttavia ajatuksia.

Yhteistyön myötä myös kahden erilaisen oppilaan välille syntyy yhteisymmärrystä. Käy ilmi, että Jessellä on vahvuuksia, joita mallioppilas Ninniltä puuttuu, ja molempien taitoja tarvitaan tehtävästä selviytymiseen.

Juoni ei ole kovin vauhdikas: ollaan koulussa, tehdään arkisia asioita ja välillä peilataan isäsuhdetta futiskentällä. Päähenkilöstä päätellen kirjan kohderyhmää ovat erityisesti pojat ja mietin, miten paljon tavallisen kouluarjen kuvaus riittää sykähdyttämään heitä. Kirja haluaa selvästi tarjota vertaistukea tilanteeseen, jossa kirjaa luetaan (hyvin todennäköisesti koulutehtävänä). Jessen opettaja tsemppaa oppilaita ja vakuuttaa, ettei kirjaa tarvitse ymmärtää juuri tietyllä tavalla. Jokaisen tulkinta on arvokas.

Kirjassa puhutaan paljon runoista ja niiden lukemisesta, ja mukana on tarinaan kuuluvia runoja. Tällaista haluaisin nähdä useammin! Kirja tekee siis vaivihkaa myös nykyrunoutta tutummaksi.

Isoja asioita pienin sanoin

Selkokirjan ulkoasu tuo mieleen säeromaanin: lauseet on jaoteltu omille riveilleen ja vaikutelma on ilmava. Pätkittäiset lauseet saavat pysähtymään jokaisen toteamuksen äärelle eri tavalla kuin perinteisessä proosassa. Lyhytsanaiseen tekstiin sopii hyvin tehokeinoksi, että joitakin asioita jätetään selittämättä auki.

Jessen persoonalle lyhyet toteamukset eivät tee täysin oikeutta: tulee vaikutelma, että hänen ajatuksensa ovat aika yksinkertaisia. Tämä saattaa olla tarkoituksellista, mutta ruokkii myös stereotypiaa siitä, että koulussa heikommin menestyvien ajatuksenjuoksu on hidasta. Kirjassa ei kerrota, miksi lukeminen on Jesselle vaikeaa, ja onko hänellä muita haasteita. Toisaalta se on hyvä, sillä näin useampi lukija voi löytää hänestä samastumiskohteen.

Selkokirja voi siis olla muutakin kuin vain helpompi versio jostakin tunnetusta romaanista. Seuraavaksi olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Tove Janssonin Muumi-romaaneja selkokirjoina. Kuinka niiden monet tasot pääsevät mukautuksessa esiin?

Artikkeli Testasin selkokirjaa! Kello tuhat julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.

Annukka Salaman tänä keväänä ilmestynyt YA-romaani kiri heti lukulistani kärkeen, sillä päähenkilönä on tietotekniikan parissa viihtyvä tyttö. Kirja olikin niin koukuttava, että oli pakko ryhtyä tutkimaan tarkemmin siinä käytettyjä keinoja. Kuinka lukijalle voi luontevalla tavalla syöttää vihjeitä asiasta, jota henkilöiden ei ole tarkoitus arvata ennen loppua?

(Aiheen opiskelu olisi toki havainnollisempaa jonkun dekkarin kautta, mutta en kestä lukea mitään kovin jännittävää, joten näillä mennään!)

En aio spoilata juonta pahasti: selostan ainoastaan lukujen 1–4 tapahtumat, ja nekin vain osittain. Kun kyse on juonivetoisesta kirjasta, tässäkin sivumäärässä ehtii tapahtua paljon! Pyysin kirjan arvostelukappaleena kustantajalta.

Ajatusten ja toiminnan välinen ristiriita luo mysteerin

Ripley – nopea yhteys (WSOY 2022) kertoo lukiolaisesta Islasta, joka viettää paljon aikaa netissä pelaillen. Samalla hän chattailee pelikaverilleen, jonka tuntee nimellä Damien. Kirjan nimi Ripley juontuu Islan omasta nimimerkistä. Isla kuvaa alussa suhdettaan Damieniin näin:

Olemme jutelleet linjoilla yli vuoden, mutta en edes tiedä, missä päin Suomea Damien asuu. Ei yksityiskohtia. En halua tietää hänestä muuta kuin sen, että meillä on yhtä paska huumorintaju ja täydellisen pettämätön maku B-luokan kauhuelokuvien suhteen.

Hyvin pian käy ilmi, ettei tämä ”julistus” tavoita suhteen kaikkia vivahteita. Islan ja Damienin tuttavallinen kirjoittelu on nimittäin täynnä huumoriin verhottua flirttailua. Islan ”äänensävyn” ja ajatusten (sisäinen dialogi) välillä näyttää olevan ristiriita: hän pyrkii vakuuttamaan itselleen jotakin, mikä lukijan silmään näyttää vähän itsepetokselta. Tämä herättää heti miettimään, mistä suhteessa oikein on kyse. Ja ennen kaikkea: mihin se on kehittymässä?

Kun Damien ehdottaa Islalle tosielämän tapaamista, Isla häipyy linjoilta. Kohta hän tunnustaa lukijalle ja itselleen, kuinka paljon hänellä oikeastaan on pelissä:

Mitä jos emme toimisikaan IRL? Romahtaisin. Hän on minulle liian tärkeä. En edes pysty muotoilemaan, miten tärkeä. Kuolisin, kuolisin jos pilaisin tämän, mitä välillämme on.

Enemies to lovers? Tottumukset luovat odotuksia

Heti kirjan alussa esitellään kaksi muutakin poikaa. Toisin kuin Damien, he ovat Islan tuttuja tosielämässä, nimittäin luokkakavereita. Ja kumpikin saa Islan sapen kiehumaan.

Joni kilpailee Islan kanssa luokan matikkaneron tittelistä ja ottaa ilon irti hänen jokaisesta epäonnistumisestaan. Nokittelusta huolimatta Isla ei voi olla noteeraamatta pojan komeaa ulkonäköä. Anton taas on luokan uusi poika, jonka perään kaikki kuolaavat – myös Isla, vaikka heidän tuttavuutensa alkaakin epäonnisesti törmäilyllä (klassikko!) ja he käyttäytyvät alussa puolin ja toisin töykeästi toisiaan kohtaan.

Asetelma on kuin luotu aktivoimaan lukijan mielessä odotuksen, joka pohjaa kirjoissa ja elokuvissa toistuvaan juonikuvioon. Onko tämä enemies to lovers -tarina? Onko Jonin käytöksen taustalla muutakin kuin kilpailunhalua ja dorkamaisuutta? Kumpi pojista muodostuu tarinan kannalta merkityksellisemmäksi, vai syntyykö peräti kolmiodraama?

Lukija aavistaa enemmän kuin henkilöt

Luvussa 3 Isla chattailee taas Damienin kanssa. Damien kertoo kuluneesta päivästään:

*huokaus* Olin vittumainen jollekin, joka ei ansainnut sitä. Olispa aikakone niin peruisin sen.

Meille on juuri näytetty, kuinka sekä Joni että Anton käyttäytyivät Islaa kohtaan inhottavasti koulupäivän aikana. Lukija on luonnostaan virittäytynyt etsimään yhteyksiä ja syy-seuraussuhteita tapahtumien väliltä, joten mieleen nousee heti kysymys: ei kai jompi kumpi näistä dorkista ole Damien?

Isla ehdottaa, että Damien voisi vaikka pyytää anteeksi siltä jota on loukannut. Ja kappas: seuraavana päivänä sekä Joni että Anton pyytävät Islalta anteeksi. Tässä vaiheessa on selvää, että kirjailija haluaa meidän uskovan jommankumman luokan pojista olevan Damien. Mutta jos näin on, tietääkö Damien yhteydestä?

Islassa sattuma ei soita mitään kelloja, ja se onkin tarinan uskottavuuden kannalta tärkeää. Syntyy mahtava jännite, kun lukija aavistaa jotain, mitä päähenkilö ei. Kun alussa toivoin, että Isla uskaltautuisi tapaamaan Damienin, nyt mahdollisuuteen yhdistyy kutkuttavalla tavalla katastrofin aineksia.

Tilanne kasvaa entistä mehukkaammaksi, kun Isla mainitsee Damienille tyypistä, joka ajaa hänet hulluuden partaalle. Kohta Isla on lähettänyt tälle kokonaisen kansiollisen piirustuksiaan ärsyttävästä pojasta….

En paljasta enempää. Lukekaa kirja, se on ihana! Mukana on muitakin hyviä teemoja, kuten tytön mahdolliset roolit poikavaltaisessa kaveriporukassa. Isla näyttää myös ihanan esimerkin siitä, että vaikeista ja jopa hävettävän tuntuisista asioista kannattaa puhua aikuisen kanssa.

Mitä opin lukijan odotusten ohjailemisesta?

• Laita lukija toivomaan hahmon kanssa jotakin sellaista, mikä näyttää hahmon näkökulmasta mahdottomalta. Islan sisäinen dialogi on alusta saakka täynnä Damieniin kohdistuvia toiveita. Hän pelkää myös kovasti pettymystä. Kunpa Damien olisi sitä, miltä vaikuttaa!
• Istuta tekstiin symboliikkaa ja yksityiskohtia, jotka luovat odotuksia. Islalla ja Damienilla on väriä vaihtavat ystävyyslamput, jonka avulla he voivat lähettää sanattomia viestejä toisilleen. Punainen on ainoa väri, jota he eivät koskaan käytä:
  

  Se tarkoittaa yleensä näissä laitteissa, että rakastan sinua. Haluamme pitää sen kai sanattomalla sopimuksella tyhjänä, koska entä jos joskus.

• Rakenna yhteyksiä, jotka saavat lukijan liittämään kaksi tapahtumaa tai henkilöä toisiinsa. Yhteys voi olla ajallinen, kuten tässä (samana päivänä) tai perustua vaikkapa siihen, että asiat esitellään kirjassa lähekkäin.
• Parasta, jos yhteys on vain lukijan nähtävissä! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin henkilöhahmo, joka kyllä toteaa ”onpa melkoinen sattuma…” mutta päättää ignoorata aavistuksensa ja jatkaa tutkimatta asiaa sen enempää.
• Yksi keino pitää hahmo pimennossa on antaa hänelle hyvä syy olla hoksaamatta yhteyttä. Islan tapauksessa voisi tulkita, että koulu- ja pelimaailma ovat hänelle kaksi niin erillistä todellisuutta, ettei hänelle tule mieleenkään nähdä yhteyksiä niiden välillä. Isla kokee Damienin niin läheiseksi, että kuvittelee pystyvänsä tunnistamaan tämän, vaikkei oikeastaan tiedä tämän ulkonäöstä mitään.
• Hyödynnä genren konventioita. Mihin samantyyppiset tapahtumat yleensä johtavat tämän genren kirjoissa? Lukijalle tuttuja juonikuvioita ja hahmotyyppejä voi käyttää sekä lukijan harhauttamisessa että aavistusten ohjaamisessa oikeaan suuntaan.

Artikkeli Kuinka ohjailla lukijan aavistuksia? Ripley – Nopea yhteys julkaistiin ensimmäisen kerran Nelli Heinimo.